Metsäbileet aka eksyksissä vuorilla osa 998070696959990

Edit 2: Melkein kuukauden vanha teksti, mutta parempi myöhään kuin…

Edit: Tää tietokone antaa mulle sähköiskuja kun yritän yhdistää kameraa! Kuvien lataus saa kyllä odottaa seuraavaa masiinaa, suht kivuliasta tämä!

Noniin, onhan edellisestä kerrasta jo melkein pari kuukautta… Viime viikonloppuna tuli siis taas sanottua joo kun kysyttiin että haluanko lähteä vuorille. Tällä kertaa vuoret sijaitsivat Keski-Paraguayssa, mutta ihan sama käsikirjoitus kun aina ennenkin: jonkin etsimistä pimeällä ja huonoilla teilla ilman karttoja tai gps:ää. Paikan löytyminen epätodennäköistä mutta epävarmaa. Ybuturuzù -vuoret on aika kesyt edellisiin keisseihin verrattuna, ja tällä kertaa alla oli auto. 

Agendalla oli tällä kertaa ihan seikkailemisen lisäksi erään tapahtuman ja muiden ihmisolentojen löytäminen sieltä vuorilta. Hirveästi infoa meillä ei ollut, vain  että kolmen päivän kesänloppumisbileet kyseessä. Tapahtuman Facebook -sivulla oli jonkinlaiset ohjeet että ajakaa Villariccan kylään asti ja siitä sit vuorille, yhdellä niistä tavataan. Itsehän en edes lukenut ajo-ohjeita kun en ollut ratissa.

Matka alkoi lupaavasti kun päästiin lähtemään noin 10 tuntia suunniteltua myöhemmin. Puhuttiin edellisiltana että lähdetään aamuvarhaisella niin saavutaan ajoissa. Noh, hostini Magnolia ja Arnaldo, jonka autolla oltiin lähdössä liikeelle, päättiväkin reissua edeltäväna yönä lähteä ulos mun jo mentyä nukkumaan. Olivat kuulemma palanneet viiden aikaan aamulla, joten eihän me päästy lähtemään kun vasta viiden aikaan illalla heidän toivuttuaan edellisyön riehumisista. Ei siinä muuten, mutta kun sinne vuorille ajoi arviolta viisi tuntia. Elikkäs saatiin huristella suurin osa ajasta pimeässä, mikä on aina hyvä juttu kun ollaan vieraassa paikassa… Not. Tuo viiden tunnin ajoaika osoittautuikin raskaasti aliarvioiduksi, kuten arvata saattaa.

Maisemat matkan varrella oli kivoja, Paraguayn maaseutu on taas vähän erilainen kuin muualla missä oon ollut. Yhdessä vaiheessa koko maisema auton vasemmalla puolella oli tulessa, polttivat kuulemma peltoa saadakseen parempaa viljelysmaata. Jos nyt oikein ymmärsin. Mielettömän siisti näky joka tapauksessa!

Ajankuluksi Magnolia ja Arnaldo kertoilivat mulle maansa historiaa, josta lisää myöhemmin. En tiennyt Paraguaysta juuri mitään ennen kuin tulin; ainoa referenssini koko paikkaan oli Paraguayn anakonda joka on kuulemma maailman isoin käärme. Kiitos Hanna ja Mikko tämänkin asian mulle joskus selvittämisestä! Eniveis, odotin lähinnä käärmeitä ja viidakkoa kun tulin. Ei ne asiat nyt ihan niin ole, mutta keskeneräistä täällä mun kokemuksen mukaan on joka tapauksessa.

Sinne laski aurinko. Tässä vaiheessa loppui asfalttitie ja alkoi camino de tierra eli päällystämätön maantie. Matkavauhti hidastui satasesta noin 40:een kilometriin tunnissa. Me alettiin myös olla suht keskellä ei mitään, ja mua peloteltiin että tälläisillä tyhjillä maanteillä ne rosvot väijyy kun ei ole ketään kuulemassa avunhuutoja eikä minnekään voi paeta siinä neljänkympin vauhdissa ja yhdellä tiellä keskellä peltoja. Kello lähestyi kymmentä ennen kun päästiin Villariccaan, me pysähdeltiin vähän väliä kysymään tietä vastaan ajavilta maanviljelijäukoilta mopojensa selässä. Paikka löytyi aika kivuttomasti, ainakin jos vertaan siihen mitä oli edessä. Kun niille vuorille saapuminen oli vasta osa yksi. Puolet lisää tunteja edessä, noin viittä kilometriä taittaessa!

En haluaisi todeta mitään yleistävää tän maanosan ihmisten suuntavaistosta, mutta vaikeaa olla toteamatta kun tuntuu että iso osa ajasta ollaan niin eksyksissä kuin olla ja voi. Me saatiin Villariccasta ohjeeksi että kääntykää tuosta oikealle ja ajakaa suoraan niin kauan että saavutte. Niinpä käännyimme ja ajoimme, mutta katso, pian etupenkin navigoijat päättivät, että nyt kannattaa kääntyä vielä toisen kerran oikealle, niin lupaava portti lehmiaitaukseen näköpiirissä. Minä epäuskoisena piipitin takapenkiltä että miksi miksi, miksei jatketa suoraan niin kun neuvottiin, ei se nyt siellä aitauksessa ole. Tyypit väittivät nähneensä valoa ja niin sitä mentiin. Auto parka, siellä rytyyttäessä pohja raastoi kiviä ja kalliota vähän väliä niin että pahaa teki. Varsin värikkäin ilmauksin tätä päiviteltiin etupenkiltäkin, ei siinä. Espanjan kieli taipuu moneksi.

Tarvitseeko sanoakaan, ei ollut bileitä aitauksessa ei. Niinpä palattiin päätielle ja jatkettiin suoraan, kunnes taas näkyi valoa taivaanrannassa ja oli hyvä idea kääntyä uudestaan. Nyt näin minäkin valon, tosin! Muutama väärä tie, tulviva puro ja uukkari myöhemmin tajuttiin että meidän takana muutaman sadan metrin päässä tulee toinen auto. Niinpä pysähdyttiin odottamaan pääteltyämme että ne on menossa samaan paikkaan kuin mekin. Olivathan ne, autontäysi riehakkaalla päällä olevia poikia ihan yhtä eksyksissä kuin mekin. Yhdellä oli gps kännykässään, mutta akku aivan loppu. Luonnollisesti. Lisäksi alettiin olla sen verran puskassa ettei siellä signaalia ollut. Sen verran kuitenkin selvisi, että lähellä ollaan, puolitoista kilometriä linnuntietä.

Päätettiin jatkaa etsintöjä kimpassa, ja niin sitä huristeltiin peräkanaa vääriin suuntiin, kaikkiin niihin, ennen kuin löydettiin se oikea kärrypolku. Tässä vaiheessa poikien auto petti, tiet oli niin reikäisiä ja kivisiä että pohja vaan raapi tietä eikä matka edistynyt yhtään. Pojat siis kuskia lukuunottamatta pois kyydistä ja työntämään, ja suurimpia kivenlohkareita tienpientareille heivaamaan. Kello oli ehkä neljä aamuyöllä ja me vaan yritettiin arvata että minne seuraavaksi, etäistä musiikkia ja taivaalle heijastuvia valonheittäjiä seuraten. Yksi yritys päättyi suoraan sen The Vuoren juurelle, ja me päätettiin että nyt ei auta kun lastata kamat selkään ja kiivetä se pystysuora rinne ylös, ei me tulla ikinä löytämään ylös teitä pitkin. Ihan mielettömän turhauttavaa oli nähdä ne kaikenväriset valot ja kuulla se musa kovalla ja vaan jonkun sadan metrin päässä, mutta ehheh, pystysuoraan ylöspäin. Me edettiin ehkä kymmenesosa siitä vuorikiipeilyosuudesta, mutta sitten loppui usko ja titti tididi tiidi tiidi takaisin autolle vaan.

No joo, ehkä tämä tästä matkan kuvailusta. Pointtina taas että kesti kauan ja mä olin heittäny toivoni tunteja sitten että saavutaan ikinä perille. Mutta niin vaan me saavuttiin muutamaa taikakaktusta (mä sain sen kukan <3)…

 ja lehmäaitausta ja huteraa siltaa myöhemmin. Eikä edes myöhässä, kyseessä oli kolmen päivän bileet eli musaa ja ihmisiä oli koko ajan. Sekaan siis vaan!

Kun aurinko nousi, tuli aika parin tunnin torkuille autossa. Paikkanahan toi oli ihan mieletön, DJ:n pöytä oli noin 3 metriä rotkosta johon laski pieni vesiputouskin, porukka itse asiassa tanssi siellä putouksessa.

 

 

Seuraavaksi oli vuorossa maisemia. Kukkulaa ylös mars!

 

 

Mun jalat kun palattiin. Oli siis ihan lenkkarit jalassa mutta ei näköjään oikein auta tätä punaista savea vastaan.

Loppuaika me vaan chillailtiin eilisöisten poikien kanssa. Mä pääsin itse asiassa poitsujen auttn kyydissä mun seuraavaan kohteeseen, Ciudad del Esteen, josta sattuivat olemaan kotoisin.

Itsetehdyt sangriat. Kaikki hedelmät mitä löytyi, sinne vaan.

Siisti viikonloppu kokonaisuudessaan! Nyt mä olen Asunciònissa, Paraguayn pääkaupungissa. Luulen että tällä viikolla ylitän taas Argentiinan rajan, tällä kertaa länteen päin, ja nousen Saltan kautta Bolivian suola-aavikoille. Mutta kuka tietää, tässä on sellainenkin vaihtoehto että lähden takaisin Brasiliaan, Rioon, ja siitä sitten Rio-kamu Marcelon kanssa Brasilian rannikkoa ylös minipakullaan.

Kevättä sinne Suomeen! Täällä alkoi juuri syksy. Hassua.