Kolme kommenttia, jotka suututtavat lapsetonta

Pohdin pitkään haluanko kirjoittaa lapsettomuudesta tai äitiyteen linkittyvästä aiheesta ylipäätään. Toisinaan tuntuu, että kyseisestä aihepiiristä puhuminen on vaarallista leikkiä, jossa ei voi välttyä väärinymmärretyksi tulemiselta tai jonkun osapuolen loukkaamiselta. Jouduin kuitenkin hetki sitten tahtomattamani jälleen keskuteluun, jossa tuli vahvasti sellainen fiilis, että on vain yksi oikea tapa elää tätä elämää ja kaikki muu on jotenkin alempiarvoista tai vähintäänkin erikoista. Minua tällainen ajatusmalli ei sinänsä haittaa, koska olen tottunut tekemään asiat omalla tavallani, mutta mielestäni on väärin, että omia valintojaan joutuu julkisessa keskustelussa vakuuttelemaan ja toisinaan vain yhdelle narratiiville tuntuu olevan tilaa. Siksi ajattelin tänään kirjoittaa vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.

Jätän tekstistä tietoisesti pois ei-toivotun lapsettomuuden, joka on varmasti monelle kipeä ja ajankohtainenkin aihe. Koen kuitenkin, että kommentit, joita postauksessa käyn läpi koskettavat kaikkia lapsettomuuden muotoja ja koska emme voi tietää kenenkään henkilökohtaista elämäntilannetta, tulisi seuraavia kommentteja lähtökohtaisesti aina välttää.

”Millos teille tulee lapsia?”

Olen pian kolmekymmentä ja olen rehellisesti sanottuna saanut kohdata lapsiin liittyviä kyselyitä vähän päälle parikymppisestä saakka. Toisinaan kyselyt on muotoiltu hienovaraisemmin: ”Haaveiletko sä lapsista jossain vaiheessa?”, ja toisinaan taas hienovaraisuus on unohtunut alkutekijöissään ja keskustelukaverin suusta karkaa, jotain seuraavaanlaista: ”Millos teille tulee lapsia?” tai ”Miksei teillä jo ole lapsia, nyt äkkiä niitä tekemään”. Ensimmäinen tapa kysyä on mielestäni ihan ok ja keskusteluaihe siinä missä muutkin aiheet. Jälkimmäinen tapa saa kuitenkin näkemään välittömästi punaista ja asettumaan takajaloilleen keskustelussa. Siinä vaiheessa kun  eksytään sille maaperälle, että lapsettomuutta aletaan avoimesti ihmettelemään ja päivittelemään, ollaan väärillä teillä. On loukkaavaa ja ajattelematonta, että niinkin sensitiivistä aihetta aletaan ruotimaan pahimmassa tapauksessa sukujuhlissa isolla porukalla. Tätä kohtaa valitettavan usein. Mielestäni elämme aikakautta, jossa olisi jo aika jättää kyseiset päivittelyt taaksepäin.

Myös se, että kovaäänisesti taivastellaan sitä, kuinka toisen osapuolen elämä ei ole täyttä kun hänellä ei ole lapsia, ei ole millään muotoa ok. Kommentit, ”sittenkun sinulla on lapsia, ymmärrät elämän tarkoituksen” tai ”ilman lapsia elämä on tyhjää”, ovat laiska tapa ajatella monimuotoista ihmiselämää. Uskon ja ymmärrän sen, että lapsen saaminen varmasti muuttaa elämää tavalla, jota en voi edes kuvitella, mutta silti toisen elämän näkeminen puutteellisena ilman lapsia ei ole kovinkaan kehittävä eikä tuore ajatus. Elämä kun voi olla yhtä täyttä ja ihanaa ilmankin lapsia, kuten se voi olla myös täyttä ja ihanaa lapsien kanssa. Ei ole meidän tehtävä arvostella tai arvottaa toisen elämänvalintoja. Harva, jos kukaan meistä on siihen pystyvä.

Erityisen inhottavaa on huomata se, että lapsettomuutta täytyy aina jotenkin selitellä. Lapsettomuudelle tulee olla syy, jotta se olisi yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpää. Jos käännetään ajatus toisinpäin, niin eihän kukaan ole kysymässä lapsellisilta perheiltä: ”no miksi ihmeessä te olette näitä lapsia halunneet?. Heidän valintaansa ei kyseenalaisteta, sillä on automaatio, että jossain vaiheessa elämää lapsia tulisi haluta. Huomaan myös itse kokevani tarpeelliseksi selitellä lapsettomuuttani, vaikka todellisuudessahan se ei kuulu yhtään kenellekään. Olen nykyään koittanut kyseisissä tilanteissa pitää pintani ja todennut vain, että ei tunnu tällä hetkellä omalta jutulta ja jättänyt keskustelun siihen.

”Ollaankos sitä raskaana?”

Uskallan väittää, että harva nainen on säästynyt raskausuteluilta. Etenkin, jos on sattunut olemaan juhlissa ja on kieltäytynyt kohteliaasti alkoholista. Rehellisyyden nimissä, raskauden utelu ja arvailu on suoraan sanottuna ällöttävää. Ei se kuulu yhtään kenellekään ja varmasti asianosaiset asiasta ilmoittavat sitten kun kokevat sen tarpeelliseksi. Itse olen törmännyt uteluihin silloin kun olen juurikin kieltäytynyt alkoholista, lihonut sekä kärsinyt jäätävästä turvotuksesta. Jokaisella kerralla kysymys on aiheuttanut hyvin kiusallisen hetken ja saanut minut äärimmäisen tietoiseksi itsestäni.

Suoraa kysymystä enemmän kuitenkin loukkaa selän takana arvuuttelut, etenkin jos niitä on harrastettu jonkun tietyn porukan kesken. Siinä tulee vähintäänkin sellainen olo, että on kuin sirkuseläin, jota kaikki arvioivat ja syynäävät. Tätä on valitettavasti tapahtunut parempienkin ystävien kesken, erityisesti silloin jos he ovat itse olleet vauvakuplassaan. En usko, että kummallakaan suoraan kysymisellä tai selän takana arvuuttelulla tarkoitetaan pohjimmiltaan pahaa, mutta siitä huolimatta kyseessä on niin tulenarka ja toisinaan myös kipeä aihe, että kysymättä jättäminen osoittaisi tunneälykkyyttä. Se antaa myös kyselyn/arvuuttelun kohteelle mahdollisuuden pitää kiinni omista rajoistaan sekä kehostaan. Kenenkään kehon ja sen muutoksien (vaikka ne huomaisikin ulkoisesti) ei tulisi olla julkista riistaa. Pahimmillaan kehon kommentointi voi altistaa esimerkiksi oman kehonkuvan vääristymiselle sekä syömishäiriöille, näin ollen ei ole olemassa tilannetta jossa toisen kehoa olisi tarpeellista kommentoida.

”Ai sä et pidä lapsista”

Tämä olettama rasauttelee itseäni kaikkein eniten. Todella usein törmää virheelliseen ajatukseen siitä, että jos ei ole/ei halua lapsia, ei myöskään pidä lapsista. Omalla kohdallani voin sanoa, että tämä on kaikkea muutakuin totta. Nautin todella paljon lasten seurasta ja mielestäni on valloittavaa seurata heidän oppimistaan ja oivaltamistaan. Se on suorastaan lumoavaa.

Oletus, että lapsettomuus tarkoittaa automaattisesti sitä, ettei pidä lapsista on mielestäni jälleen todella laiska ja mutkat suoriksi vetävä ajatuskela. En jaksaisi kuulla sitä, enää yhtään kertaa elämässäni. Kommentista tulee toisinaan sellainen fiilis, että pitääkö vastapuoli minua jonkinlaisena ihmisvihaajana kun en ole suin päin sukeltanut lapsiperhearkeen, vaan haluan rauhassa kuulostella, miltä ajatus tuntuu.

Ja tästä päästäänkin siihen viimeiseen asiaan. Vaikka olen tällä hetkellä vapaaehtoisesti lapseton, eikä ainakaan juuri nyt vauvakuume kolkuttele ovia, se ei tarkoita sitä ettenkö voisi joskus haluta lapsia. Haluan kuitenkin itselleni nimenomaan tilaa pohtia asiaa – fiilistellä sitä, miltä äitiys minusta ajatuksen tasolla tuntuisi. Koen myös olevani tällä hetkellä elämässä sellaisessa tilanteessa, että äidiksi tuleminen saattaisi tuntua siltä, että olen pakotettu luopumaan tietyistä asioista liian aikaisin. Tiedostan, että en ole siihen vielä valmis, vaikka moni sanookin lapsen löytävän kyllä paikkansa perheessä. Haluaisin kuitenkin, että olisin esimerkiksi valmiimpi päästämään irti tavoitteellisesta urheilusta. Mielestäni on vastuullista pohtia myös sitä, mitkä omat valmiudet äitiyteen sitoutumiseen todella ovat, sillä mikäli olen joskus äiti, toivon, että voisin antaa lapselle riittävästi aikaa ja läsnäoloa. Elämä näyttää, mitä tuleman pitää.

Toivottavasti saitte ajatuksistani kiinni. Tässä vielä kolme muistutusta kesäjuhliin:

  1. Älä kyseenalaista lapsettomuutta, äläkä vertaile elämiänne keskenään. Ne molemmat ovat erinomaisia juuri teille
  2. Älä kysele raskaudesta tai tee raskausolettamuksia. Tämä ei vaan ole cool
  3. Älä tee oletuksia ihmisestä tai hänen persoonastaan sen perusteella, jos joku ei halua lapsia. Asiat harvoin ovat niin suoraviivaisia, että voimme tehdä nopeita johtopäätöksiä

Mukavaa viikonloppua! 🙂

Perhe Lapset Raskaus ja synnytys Uutiset ja yhteiskunta

Hammaslääkärihäpeä

 

Taas on tullut se aika vuodesta, kun täytyi raahautua hammastarkastukseen tsekkauttamaan, että kaikki on suussa kunnossa. Nykyään hammaslääkärikäynnit sujuvat pääasiassa hyvin – ilman jännitystä, pelkoa tai ahdistusta. Näin ei kuitenkaan ollut aina ja olen pahimmillaan ollut nuorena aikuisena seitsemän vuotta käymättä hammaslääkärissä, koska lapsuudesta on jäänyt niin huonot kokemukset. Onneksi tämän seitsemän vuoden aikana ei ehtinyt tapahtua mitään peruuttamatonta hammaskalustossa. Nykyään vuosittaiset hammaslääkärikäynnit kuuluvat arkeen, mutta se, että niistä on tullut neutraali rutiini on ollut pitkän työn takana.

Hammaslääkäripelon synty

Omalla kohdallani hammaslääkäripelko on saanut alkunsa alakouluajoista, jolloin hampaitani hoidettiin oikomishoidon muodossa. Tuolloin minulla oli kiinteät raudat ylähampaissa neljän vuoden ajan, joten käyntejä hammaslääkärissä mahtui vuosiin useita. Itselleni ei ole tapahtunut mitään todella pahaa tai kivuliasta käyntien aikana, mutta jokaista käyntiä leimasi syyttävä sävy ja hampaiden hoitoa  (tai sen riittämättömyyttä) kommentoitiin negatiivisesti. Otetakoon huomioon, että hampaissani ei ollut yhden ainutta reikää, reiän alkua tai muutakaan ongelmaa ja harjasin ne päivittäin. Olin siis monella mittapuulla hyvin tunnollinen hampaiden hoitaja. Jokaisen käynnin jälkeen koitin petrata lisää hampaiden hoidossa, mutta koska käynneillä petrausta ei huomattu alkoi jossain vaiheessa hampaiden hoitoon  linkittyä epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunne. Koin itseni huonoksi lapseksi.

Syyttävä sävy ei kuitenkaan ollut pahinta, vaan loppuviimein ajattelen, että hammaslääkäripelon syvin ydin on muodostunut siitä, että hammaslääkäri ei vuosien hoidon aikana kertonut juuri koskaan, mitä oli tekemässä seuraavaksi. Kivuliaatkin tapahtumat saattoivat tulla täysin yllätyksenä ja siten säikäyttää. Lisäksi muutamalla käynnillä muottien oton yhteydessä koin hyvin vahvasti tukehtuvani ja tunne sivuutettiin ohimennen lausahduksella: ”hetki pitää vielä odottaa”. Ymmärrän, että kaikki hammaslääkärissä tehtävät asiat eivät voi olla mieluisia/mukavia, mutta suu on alueena niin sensitiivinen, että toisinaan syntyi olo, että on täysin toisen ”armoilla” ja haluamattaan menettää oman itsemääräämisoikeutensa. Näitä kokemuksia kannoin mukanani aikuisuuteen saakka. Koska hammaslääkäripelkoon liittyi myös häpeää, en uskaltanut nuorena sanoittaa sitä myöskään uusille hammaslääkäreille – lopulta pelko oli kasvanut niin isoksi, etten enää käynyt hammaslääkärissä. Kun en enää käynyt hammaslääkärissä useaan vuoteen, kasvoi myös kynnys mennä sinne, koska hävetti se, etten käynyt hoitamassa hampaitani säännöllisesti. Kierre oli valmis.

Takaisin hammaslääkärin penkkiin

Lopulta minun oli pakko varata itselleni hammaslääkäriaika, kun toinen alaviisaudenhampaistani alkoi oireilemaan. Koitin pitkään sinnitellä oireiden kanssa kotona, mutta ne pahenivat pahenemistaan – oli pakko nöyrtyä kivun edessä. Muistan, kun ajoin hammaslääkäriin ja sydän takoi rinnassa, kurkkua kuristi ja tuskanhiki valui jo ennen kun olin edes päässyt hammaslääkäriasemalle sisään. Minuutit aulassa odottaen olivat piinaavia. Lopulta minut kutsuttiin nimellä sisään. Jo ennen kuin lääkäri ehti esitellä itsensä, kakaisin suustani, että minulla on ollut todella huonoja hammaslääkärikokemuksia ja pelottaa aivan hemmetisti. Lääkäri oli myötätuntoinen ja kertoi, että voidaan edetä ihan minun tahtini mukaan. Näin tehtiin.

Koska aikaa hammaslääkärikäyntien välissä oli kulunut kohtuuttoman pitkä aika, oli suussa viisureiden lisäksi myös pari paikattavaa reikää ja poistettavaa hammaskiveä. Näin ollen aloitin kevään, jolloin kuljin saman hammaslääkärin luona useita kertoja, joka kerta palasin käynniltä itseni ylittäneenä ja hieman luottamusta takaisin saaneena. Hammashoitohenkilökunta huomioi läpi hoidon pelkoni ja pidimme normaalia enemmän taukoja. Pienin askelin kokemukseni hammaslääkäristä alkoi muuttua negatiivisesti latautuneesta positiivisemmaksi. Huomasin myös arvostavani itseäni enemmän, kun pidin itsestäni nyt aktiivisesti huolta ja uskalsin pelosta huolimatta ottaa tilanteen haltuun.

Kevään lopussa oli kuitenkin vielä yksi iso vuori kiivettävänä: viisaudenhampaan kirurginen poisto. Erityisen hankalan tilanteesta teki se, että hammaslääkäri, jolla olin käynyt kevään ajan ei voinut kyseistä poistoa tehdä, vaan minut määrättiin hammaskirurgialle. Suoraan toimenpidekäynnille meneminen tuntui kauhealta. Koin, että en pysty luomaan riittävää luottamussuhdetta uuden hammaslääkärin kanssa, jotta uskaltaisin mennä suoraan operaatioon. Mietin, mitä voisin asialle tehdä. Päädyin soittamaan etukäteen terveyskeskukseen ja kerroin pelkääväni kovasti hammaslääkäriä ja erityisesti tällaista operaatioaikaa. Vastaanottohenkilökunta lupasi laittaa tietoihini merkinnän. Se ei kuitenkaan huojentanut mieltäni, vaan tein myös itseni kanssa sanattoman sopimuksen siitä, että jos käynnin alkaessa pelko tuntuu ylitsepääsemättömältä, minun ei ole pakko suostua toimenpiteeseen. Se oli tärkeä askel, sillä ensimmäistä kertaa pelon tunteesta tuli jotain, mistä ei tarvitse aktiivisesti koittaa päästä eroon, vaan oli ok myös kuunnella sitä ja todeta, että tämä on minulle liikaa. Asian päättäminen rauhoitti mieltäni.

Lopulta itse operaatio ja toipuminen menivät hienosti. Kirurgi huomioi pelkoni erinomaisesti: hän kertoi kokoajan mitä tapahtuu ja ennen operaatiota sovitiin käsimerkit, millä voin näyttää jos kaikki ei ole kunnossa ja täytyy lopettaa. Koko käynti kesti lopulta kaksikymmentä minuuttia. Olin ylpeä itsestäni ja olo tuntui voittamattomalta. Seuraavana päivänä olo ei ollutkaan enää niin voittamaton turvotuksen ja kivun takia, haha. Siitäkin kuitenkin selvittiin.

Nykytilanne

Nykyään hammaslääkärikäynnit sujuvat kivasti ja olen löytänyt mukavan hammaslääkärin itselleni. Toipumisen merkittävin tekijä on ollut ammattitaitoinen hoitohenkilökunta, joka on osannut huomioida pelkoni käyntien yhteydessä. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.  Tiedän, että tiedoissani on edelleen maininta siitä, että pelkään hammaslääkäreitä. Olen joskus miettinyt, pitäisikö minun sanoa, että maininnan voi poistaa, mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että se on ihan hyvä olla olemassa, vaikka suhteeni hammaslääkäriin onkin nyt jo neutraalimpi. Tällöin minun ei tarvitse joka kerta erikseen tuoda ilmi sitä, että käynti saattaa jännittää. Mikäli tunnistat itsesi tekstistä ja kärsit myös hammaslääkäripelosta, suosittelen asiasta avoimesti keskustelemista hoitohenkilökunnan kanssa. Se on parasta, mitä voi siinä tilanteessa tehdä. Hampaiden hyvinvointi heijastuu kuitenkin kokonaisvaltaisesti muunkin kehon hyvinvointiin, joten jos olet vältellyt hammaslääkäriä, tämä on sinun merkkisi kerätä rohkeutta ajan varaamiseen. Lopuksi olen kerännyt vielä muutaman vinkin hammaslääkäripelon voittamiseen.

Vinkit hammaslääkäripelon voittamiseen:

  • Pelosta puhuminen hammaslääkärin kanssa – nykyään hammaslääkäreille koulutetaan yhä enemmän työotetta, joka huomioi pelkopotilaat, mutta on äärimmäisen tärkeää, että sanoitat pelkosi hänelle mahdollisimman avoimesti
  • Itsensä palkitseminen – aina kun ylitin itseni ja uskalsin mennä hammaslääkäriin palkitsin itseni, teen niin edelleen vaikka pelko ei ole enää niin kokonaisvaltaista
  • Pelosta puhuminen muiden kanssa – todella moni pelkää hammaslääkäriä, vertaistuki on lohduttavaa ja lieventää häpeän tunteita
  • Vastuullisen aikuisen roolin ottaminen suhteessa itseen – pyrin sanoittamaan itselleni rationaalisesti sitä, miksi hammaslääkäriin meno on tärkeää ja toisaalta osoitin itselleni myötätuntoa siitä, että on todella ok pelätä näitä asioita (kyseessä siis sisäisen puheen harjoite)
  • Pelkohoito – mikäli hammaslääkäripelko on ylitsepääsemätöntä, kannattaa siitä puhua hoitohenkilökunnan kanssa, sillä pelkoa on mahdollista myös hoitaa erilaisin keinoin. Hoitohenkilökunnan kanssa voitte löytää juuri sinulle sopivan keinon
  • Vaihtaminen – jos hammaslääkärin kanssa ei yksinkertaisesti mene kemiat yhteen, eikä pelkoa huomioida, suosittelen selvittämään mahdollisuutta hammaslääkärin vaihtamiseen. Toistuvat negatiiviset kokemukset kasvattavat pelkoa ja sitä ei kannata ehdoin tahdoin ruokkia, jos ei ole pakko

Tärkeintä kuitenkin on, ettei jää asian kanssa yksin. Rohkeutta jokaiselle pelon kanssa kamppailevalle. <3

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Ajattelin tänään