Alanvaihto

 

Uusi ura on alkanut ahdistamaan

Kahden viimeisen vuoden aikana olen tehnyt hidasta, mutta varmaa alanvaihtoa ammatista toiseen. Olen siirtymässä logistiikkapuolelta ihmisten kanssa työskentelyyn, eli toisin sanoen opiskelen psykologiksi. Näiden kahden vuoden aikana olen huomannut, että silloin kun olen alkanut nelisen vuotta sitten kouluun pyrkimään, on itselläni ollut jokseenkin romantisoidut kuvat alanvaihdosta. En ole osannut hahmottaa, mitä opiskelun, työn ja kilpaurheilun yhdistäminen toisinaan vaatii. Oma kokemukseni on, että alanvaihtoon liittyy nimenomaan ”huuman” kaltainen alkuvaihe, jossa kaikki uusi tuntuu viehättävältä ja ihanalta – alanvaihto ei sisällä muutakuin positiivissävytteisiä elementtejä. Kuluneen kevään olen kuitenkin elänyt niin sanottua suvantovaihetta ja olen ollut ensimmäisen kertaa ahdistunut uusille urapoluille suuntaamisesta. Mielessäni on pyörinyt muun muassa seuraavia ajatuksia:

• Olenko oppinut yhtään mitään?
• Osaanko yhtään mitään?
• Entä jos uusi ala ei olekaan minua varten?
• Entä jos epäonnistun ja kaikki työ on ollut turhaa?

Uskon, että suurimmalle osalle alanvaihtajista tulee jossain vaiheessa näitä ajatuksia. Enkä usko, että kyseiset ajatukset rajoittuvat vain alan vaihtamiseen, vaan niitä on varmasti havaittavissa minkä tahansa suuren elämänmuutoksen yhteydessä. Niiden selättäminen voi olla toisinaan vaikeaa ja itse huomasin, että suhtautumiseni opiskeluihin muuttui ajatuksien seurauksena jossain määrin negatiivisemmaksi, vaikka olen aina korkean opiskelumotivaation omannutkin – yhtäkkiä ei enää huvittanutkaan opiskella uusia asioita, eikä aihepiirit tuntuneet niin mielenkiintoisilta. Ehkä se oli jonkinlainen vastareaktio kaikelle: liialle kuormitukselle ja omalle epävarmuudelle. Mutta sen sijaan, että lähtisi selättämään näitä negatiivia tunteita, ehkä onkin tärkeämpää ottaa ne hellään syleilyyn ja tarkastella niiden alkujuuria tarkemmin. Pakoon juoksemisen sijaan, päätin itse toimia niin.

Huomasin, että osa ahdistuneisuudesta johtui selvästi siitä, että kevät oli ollut tavanomaisempaa kuormittavampi ja palautumisen hetket olivat jääneet huomaamatta minimiin. Kuitenkin suurin osa omasta epävarmuudesta ja ahdistuksestani kumpusi siitä, että ajattelin, että minun tulisi olla jotenkin valmiimpi ja osaavampi jo tässä vaiheessa opintoja (valmistun psykologian kandiksi nyt keväällä). Oma vaativuuteni sekä toisaalta yliopiston puolelta tullut kriittinen palaute, oli ollut omiaan nostamaan pintaan voimakkaan itsensä kyseenalaistamisen. Vaativuus onkin usein elämässä se tekijä, joka ajaa meidät ihmisinä nurkkaan – pahimmassa tapauksessa se saa meidät luopumaan omista unelmistamme ja toimimaan vain sellaisilla elämän osa-alueilla, joissa koemme ”riittävämme”. Se on valitettavan suppeaa elämää ja tekee myös uuden oppimisesta mahdotonta. Nyt kun olin pohdinnan ja ajatusten jäsentelyn seurauksena päässyt kiinni juurisyihin koitin lähteä avaamaan solmua.

Mikä sitten auttoi epäilyksiin?

Mielestäni yksi paras ohje on palata takaisin niiden asioiden ääreen, jonka takia on lähtenyt alaa vaihtamaan. Palata niihin ajatuksiin ja motivaattoreihin, jotka ovat silloin saaneet liekin syttymään. Toisaalta koen, että on tärkeää tunnistaa myös oma vaativuus ja opetella hyväksymään omaa keskeneräisyyttään. Uskon, että se on erityisen tärkeää ottaen huomioon, mitä alaa olen lähtenyt opiskelemaan: mikäli oman vaativuuden kanssa ei tee töitä, on vaikeaa olla myöskään asiakkaalle myötätuntoinen ja lempeä – vaativuudella on pirullinen tapa nousta pintaan vaivihkaa, jättäen inhimillisen kohtaamisen toissijaiseksi. Vaativuudesta irtipäästäminen onkin yksi niistä asioista, joista pois oppiminen vaatii pitkää työtä, sillä emme aina tunnista omaa vaativuuttamme ja toisaalta ympäröivä yhteiskunta kannustaa suorituskeskeisyydellään ylläpitämään vaativuutta itsessämme. Se on kuitenkin aihepiiri, joka vaatisi täysin oman postauksena, joten jätetään se toiseen kertaan.

Epäilyksiin auttoi myös omista epävarmuuksista ääneen puhuminen. Sen ääneen sanoittaminen, että on alkanut epäilemään omaa uutta ammatinvalintaansa ja omaa kyvykkyyttään alalle, vaati ainakin itseltäni paljon rohkeutta, sillä tunteisiin linkittyi vahvasti myös epäonnistumisen tunne. Jopa häpeä. Kuitenkin kun sain asiasta puhuttua, huomasin, että todella monella opiskelijalla tai alanvaihtajalla ylipäätään oli samankaltaisia tuntemuksia. Niistä ei vain kukaan oikein puhunut ääneen. Toivoisinkin alalle kuin alalle enemmän puhetta siitä, minkälaisia tunteita opiskelu tai työt voivat nostaa pintaan. Erityisesti jos kyseessä on ihmisläheinen työ, jossa työnkuva kytkeytyy tavalla tai toisella toiseen ihmiseen. Silloin omaan tunne- ja ajatusskaalaan linkittyy myös asiakkaan tunteet ja ajatukset.

Missä mennään nyt?

Psykologian kandidaatiksi valmistuminen häämöttää jo oven takana, mutta en ole täysin päässyt ammatillisista epäilyksistäni eroon. Enkä enää koe, että minun tarvitseekaan päästä. Olen oikeastaan tullut siihen lopputulokseen, että olisi hieman erikoista jos minussa ei nousisi uuden ammatin ja uusien oppien edessä epävarmuuden tunteita. Sehän olisi jopa aika epäinhimillistä. Olenkin eroon pääsemisen sijaan harjoitellut epävarmuuden tunteiden sietämistä ja niiden hyväksymistä. Toisinaan se onnistuu paremmin ja toisinaan taas ei ollenkaan. Näen myös nämä tunteet ja ajatukset hienona ovena ammatilliseen kasvuun – mitä erilaisempien tunteiden kanssa pääsee jo itsensä kanssa työskentelemään, sitä enemmän saa myös varmasti tarttumapintaa mahdolliseen asiakastyöhön.

Koska nimenomaan asiakastyö on tuntunut eniten epävarmuutta aiheuttavalta (asiakastyöllä tarkoitan ”perinteistä” terapiatyötä), olen myös oikein synkkinä hetkinä lohduttanut itseäni ajatuksella, että voin myös halutessani tehdä jotain muuta. Ei ole mikään pakko suuntautua kliiniseen työhön, sillä psykologeja työskentelee myös muun muassa asiantuntijoina, HR-puolella sekä erilaisissa arviointitehtävissä. Työkenttä on siis (onneksi) laaja.

Nyt onneksi saa keskittyä kesän ajan vain lomailuun sekä tuttuihin työhommiin. Syksyllä aloitan maisterivaiheen opinnot, joita odotan ristiriitaisin fiiliksin – innostavaa, mutta samaan aikaan hieman pelottavaa päästä tekemään enemmän käytännönläheisiä hommia.

-E-