Kun ystävyys ei tunnu enää omalta

 

Lapsuudenystävät

Olen kuluneen parin vuoden aikana pohtinut paljon sitä, kuuluuko ystävyyden olla ikuista. Tiedän, että aiheen tiimoilta löytyy useampaa eri koulukuntaa ja osalle lapsuudesta alkanut ystävyys saattaa olla yksi pyhimmistä asioista elämässä. Itsekin arvostan lapsuuden ystävyyttä, mutta itseasiassa arvostan siinä nimenomaan sitä, kuinka olemme kyseisten ystävien kanssa kasvaneet eri tahtiin omiksi yksilöiksi, toisinaan hukanneet itsemme ja toisemme emmekä tunnistaneet myöskään toisen arvomaailmaa. Olemme kuitenkin löytäneet aina takaisin toistemme luokse ja käyneet näistä elämänvaiheista avointa keskustelua. Olemme jaksaneet tutustua toisiimme uudelleen vuosien saatossa, kuten mielestäni hyvässä ihmissuhteessa kuuluu – ihmiset muuttuvat ja ihmissuhteet muuttuvat.

Sellaista ajatusta ystävyydestä, joka perustuu passiiviseen ”olemme ystäviä, koska olemme aina olleet” minun on toisinaan vaikeaa ymmärtää. Kriteerit, joiden pohjalta on lapsena/nuorena valinnut ystävänsä ovat jokseenkin erilaisia kuin kriteerit, joiden perusteella aikuisena ihmisten kanssa ystävystyy. Mielestäni on tärkeää, että uskaltaa tarkastella ihmissuhteitaan kriittisesti aikuisiällä ja sitä, miten ne tukevat omaa hyvinvointia sekä arvomaailmaa. Tällaisia asioita on ollut mahdotonta tarkastella lapsena tai nuorena. Ystävyyssuhteet kuitenkin vaikuttavat paljon meihin ihmisinä ja parhaimmillaan ne voivat antaa energiaa, parantaa itsetuntoa, mahdollistaa kasvamisen ja niihin voi tukeutua elämän hankalissa käänteissä. Ne voivat kuitenkin toimia myös päinvastoin, erityisesti silloin, mikäli niissä on jääty kiinni nuoruusajan dynamiikkaan – ystävyyttä saattaa varjostaa kateus, piikittely tai jopa toisen väheksyminen. Tällöin olisi vähintäänkin tarpeen käydä avoin ja rehellinen keskustelu ystävuuden tilasta ja mikäli se ei riitä, itse harkitsisin vakavissaan haluanko käyttää aikaani ja energiaani ilmapiiriin joka ei tue hyvinvointiani.

Arvoristiriita omassa ystävyyssuhteessa

Olin kuukausi sitten kahvilla ystäväni kanssa, jota en ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Olemme jakaneet hänen kanssaan paljon nuoruuden eri käänteitä, mutta aikuisiällä tiemme ovat erkaantuneet ja olemme kulkeneet hyvin erilaisia polkuja. Sanottakoon, että en ollut nuorena se kaikkein fiksuin ja filmaattisin tapaus – ulkonäkö- ja materiakeskeisyys olivat olemuksessa ja puheissa vahvasti läsnä. Istuimme hänen kanssaan vastatusten korvapuustintuoksuisessa kahvilassa noin puolentoista tunnin ajan ja huomasin, että meillä ei ollut oikein yhtään mitään juteltavaa – hän ei malttanut kuunnella minun ajatuksiani, vaan teki mustavalkoisia yleistyksiä sen pohjalta, millainen olen aikanaan ollut. Hän epäili muun muassa alanvalintani sopivuutta minulle sekä sitä, kun kerroin meditoivani lähes päivittäin. En kuulemma ollut sellainen ja kyseessä oli vain jokin erikoinen vaihe elämässäni. Tuntui kun en tulisi nähdyksi ollenkaan.

Yritin pariin otteeseen korjata näitä oletuksia ja kertoa, mitä nykyään ajattelen asioista ja elämästä ylipäätään. Ne sivuutettiin ja siirryttiin kertomaan uusimmista hankinnoista kotiin. Ystäväni tapa toimia ei missään nimessä ole väärä, enkä usko hetkeäkään, että hän halusi tietoisesti saada minut tuntemaan itseni sivuutetuksi. Olin vain itse muuttunut ja elämässäni tapahtuneiden isojen menetysten ja rohkeutta vaatineiden elämänmuutosten jälkeen bisneksestä, rahasta ja ulkoisista asioista puhuminen tuntui vieraalta. Ne tuntuivat yhdentekeviltä. Ennen ne olisivat solahtaneet minunkin suuhuni luontevasti, mutta nyt ne tuntuivat kaukaisilta ja mitättömiltä. Olisin halunnut jutella esimerkiksi tunteista, henkisestä kasvusta ja merkityksellisyydestä. Tapaamisesta jäi lopulta ontto olo, etenkin kun ystäväni totesi kaipaavansa minun entistä keveyttä. Koin, että tämä ”uusi minä”, jonka elämä oli muovannut ja josta niin kovasti itse pidin (koska tuntui että olin ensi kertaa elämässäni oma itseni), oli ystävän mielestä vääränlainen ja jotenkin huono.

Tapasimme vielä pari kertaa, mutta en päässyt tästä onttouden tunteesta eroon. Yritin sanoittaa ystävälläni näitä tunteita, mutta hän ei oikein saanut niistä kiinni. Hänen kokemuksen mukaansa minusta oli tullut vain tosikko. Koen, että olemme tällä hetkellä hänen kanssaan eri paikoissa elämässä ja arvomaailmoissa. Kumpikaan paikka ei ole sen oikeampi eikä väärempi eikä kumpikaan tapa elää toistaan parempi. Kuitenkin sellaisen ihmisen pitäminen todella lähellä, joka ei ole avoin tustumaan minuun uudelleen ja antamaan minulle tilaa olemaan erilainen kuin olen nuoruudessa ollut, tuntui liian suurelta myönnytykseltä itseä kohtaa ja sen takia olen antanut ystävyyden levätä laakereillaan – uskon, että joskus tulevaisuudessa maailmamme saattavat kohdata paremmin, mutta tämä ei ole se hetki. Irtipäästäminen on nyt kaikkein lempein ratkaisu.

Kuuluuko ystävyyden olla ikuista?

Kuten äskeinen kertomus omasta elämästäni osoittaa, mielestäni ei kuulu. Ystävyydessä kuten kaikissa muissakin ihmissuhteissa elämässä on hyväksyttävä se tosiasia, että ihmiset muuttuvat elämän myllerryksessä ja sitä kautta myös dynamiikka ihmissuhteessa saattaa muuttua toisinaan radikaalistikin. Elämä heittelee ja kuljettaa meistä jokaista eri suuntaan ja sitä kautta myös ihmissuhteet joutuvat toisinaan koetukselle. Koen kuitenkin, että mikäli pystyy sanottamaan omia toiveita ja tarpeitaan puolin ja toisin ystävyydessä, on avaimet pysyvyydelle paremmat. Myös se, että jaksaa kuunnella ja tutustua ystävään uudelleen ja uudelleen mahdollistaa sen, että molemmilla on tilaa kasvaa ja olla sellaisia kun siinä elämänvaiheessa ovat. Erilaisuudesta voi oppia, mutta se vaatii avoimuutta ja joustavuutta – mikäli jumiudemme pitämään ainoana todellisuutena sitä, minkälainen ystävä on ollut vaikkapa viisi vuotta sitten, on vaikeaa nähdä muutosta. Tällöin on myöskään vaikeaa kohdata toista ihmistä sellaisena kun hän todellisuudessa on, sillä olemme ennättäneet rakentaa hänestä jo etukäteen olettaman. Eikä oletuksissakaan ole sinänsä mitään väärää, niistä on vain osattava päästää tarpeen vaatiessa irti.

Olen itse nykyään todella tarkka siitä, minkälainen tunneilmapiiri lähipiirissäni on ja olen huomannut, että en myöskään kovin helposti ystävysty enää aikuisena uusien ihmisten kanssa. Lähipiirini onkin supistunut, mitä vanhemmaksi olen tullut. Mutta on ihana huomata, että ihmiset, jotka lähelläni tällä hetkellä ovat, ovat kannustavia, samanhenkisiä ja rehellisiä. Jaamme heidän kanssaan saman arvomaailman.Toivon, että saan kulkea heidän kanssaan mahdollisimman pitkään. On kuitenkin rohkeutta päästää irti sellaisesta, mikä ei enää tunnu omalta ja ajatella kiitollisuudella sitä aikaa, jonka on saanut toisen kanssa jakaa.

Ystävyys on yksi elämän upeimmista asioista mitä on, mutta sitä ei tule vaalia oman hyvinvointinsa kustannuksella.