Yleisessä keskustelussa törmää paljon otsikoihin, jotka hehkuttavat urheilijoiden terveellisiä elintapoja ja liikunnan positiivisia vaikutuksia hyvinvoinnille. On totta, että liikunnalla on merkittäviä hyvinvointia ja terveyttä tukevia vaikutuksia. Viime vuosina keskusteluun on myös laajemmin noussut liikunnan positiiviset vaikutukset mielenterveyteen ja kuinka mielenterveyden ongelmista kärsivien toipumista voitaisiin tukea säännöllisen liikunnan avulla. Tästä erinomaisena kirjavinkkinä psykiatri Anders Hansenin kirja Aivovoimaa. Aina kuitenkaan liikunta, erityisesti urheilu, ei tue mielen hyvinvointia, vaan voi jopa altistaa vääristyneelle minäkuvalle ja heikentää itsetuntoa. Haluan myös jo heti postauksen alussa alleviivata, että puhun tässä postauksessa pääasiassa nimenomaan urheilusta, joka poikkeaa tavallisesta arkiliikunnasta siten, että siihen linkittyy usein omassa lajissa kilpaileminen ja selkeä nousujohteisuus (tai ainakin pyrkimys siihen).

Urheilua läpi elämän

Olen itse urheillut pienestä saakka ja kilpaileminen on ollut keskeinen osa lajissa kuin lajissa. Kilpaurheilussa on usein keskiössä omien suoritusten mittaaminen suhteessa muihin lajin harrastajiin ja selkeä tavoitekeskeisyys. Toisinaan aktiivinen ja pitkäjänteinen harjoittelu voi kulminoitua yhteen kisasuoritukseen, jossa pitäisi pystyä näyttämään oma paras suorituksensa. Uutta yritystä ei välttämättä ole hetkeen tiedossa, joten yksittäiseen suoritukseen voi kasautua huomattava paine. Ideaalissa tilanteessa sitä pystyisi näyttämään oman osaamisensa kaikki puolet kisatilanteessa, mutta mitä jos omaan parhaaseensa ei ylläkään.

Urheilijana minuus ja oma minäkuva voi olla rakentunut pitkälti omien suoritusten ja tavoitteiden ympärille. Parhaimmillaan asetettuihin tavoitteisiin pääseminen saa tuntemaan itsensä arvostetuksi ja ruokkii kokemusta itsestä onnistuneena sekä pystyvänä ihmisenä. Se kasvattaa myös nälkää tavoitteiden pääsemiseen jatkossakin, sillä kukapa meistä ei haluaisi kokevansa edellä mainittuja tunteita tai toisaalta tulla konkreettisesti arvostetuksi myös muiden silmissä. Aina tavoitteet eivät kuitenkaan täyty ja niiden ulkopuolelle jääminen voi  pahimmillaan aiheuttaa voimakkaan epäonnistumisen ja arvottomuuden tunteen. Suorituskeskeinen ajatusmalli itsestä ei ole harvinainen mutta tällöin oma minäkuva voi olla loppuviimein hyvin hataralla pohjalla, mikäli se pohjautuu pelkästään suorituksiin ja tavoitteisiin pääsemiselle. Harvoin kyseessä on tietoinen ajatusmalli, joten sen purkaminen on myös ilman tiedostamista haasteellista. Tilannetta ei helpota se, että urheilupiirit usein tukevat ihmisten ”arvottamista” suoritusten perusteella – hyvänä ja menestyvänä urheilijana olet usein näkyvämpi ja arvostetumpi, kuin heikosti suorituvana urheilijana. Ja tämä ajatusmallihan on toisaalta kilpaurheilun pohjan, kun tavoitteena on asettaa suoritukset paremmuusjärjestykseen. Ongelmalliseksi ajatusmalli muuttuukin siinä vaiheessa, jos urheilija itse aktiivisesti liittää oman arvonsa kilpailusuoritukseen, siksi urheiluseurojen, kanssaihmisten ja yhteiskunnan ylipäätään tulisi tasaisin väliajoin muistuttaa, erityisesti nuoria urheilijoita, siitä että olemme ihmisinä paljon enemmän kuin saavutuksemme – ihmisarvo ja rakastettavuus meissä itsessämme on stabiili ominaisuus, ei jotain mitä meidän tarvitsee ansaita olemalla tekeväisiä, tehokkaita tai saavuttamalla jotain.

Suorituskeskeinen yhteiskunta

Aihe voi tuntua äkkiseltään absurdilta, mikäli ei ole itse koskaan kilpaurheillut, mutta oikeastaan sama kaava toistuu hyvin pitkälti myös työelämässä ja elämässä ylipäätään – tällöin jos esimerkiksi kaupanteko töissä takkuaa pidemmän aikaa ja kokemus itsestä on sidottu työssä pärjäämiseen, voi tunne itsestä romahtaa nopeassakin ajassa.

Toisaalta jos on omaksunut jo nuorena ajatuksen, että tekeväinen ihminen on hyvä ja arvokas ihminen, voivat päivät jolloin ei saakaan mitään aikaiseksi saada olon, että on ihmisenä aivan pohjasakkaa. Tällöin on myös vaikeaa todella pysähtyä ja levätä, koska aivot syöttävät jatkuvalla sykkeellä ajatusta siitä, että lepokin tulisi jotenkin ansaita. ”Kunhan teen nämä asiat niin sitten voin istahtaa” tai ”kyllä haudassa sitten ehtii levätä”, ovat molemmat yleisiä, mutta loppuviimein aika myrkyllisiä sanaparsia – siinä missä liike on lääke, on myös lepo ja lempeys itseä kohtaan lääke.

Olisi äärimmäisen tärkeää, että oma itsetunto ja minäkuva ovat rakentuneet vakaille tukipilareille, jotka eivät ole sidonnaisia jossain asiassa suoriutumiseen. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa se on toisinaan hyvin vaikeaa – kaikkea mitataan suorituksella ja aikaansaavuutta hehkutetaan milloin mistäkin suunnasta. On helppoa myös itse haksahtaa ajatukseen siitä, että on yhteiskunnallisesti arvokas ja hyväksytty silloin kun tekee ja saa aikaan paljon. Mitä tällöin käy jos toimintakyky yllättäen heikkenee ja joutuukin tekemisen sijaan vain olemaan? Todennäköisesti mielen valtaa tyhjiö ja ajatuksiin hiipii huonommuuden kokemus. Some mahdollistaa myös oman tehokkuuden (tai tehottomuuden) loputtoman vertailun muihin ja ruokkii sitä kautta mielen huonovointisuutta.

Ajatusmallien orja

Haastankin jokaisen pohtimaan, ajatusta siitä, että jos sinulta riisuttaisiin kaikki meriitit, statukset ja saavutukset, ja et tekisi yhtään mitään, kokisitko silti olevasi yhtä arvokas/tärkeä (omissa ja muiden silmissä), kuin silloin, jos kaikki sinulla olisi kaikki edellä mainitut asiat ja paljon tehtävää. Itse en voi sanoa täysin irtautuneeni ajatuksesta, että olen tekeväisenä ihmisenä jotenkin parempi, sosiaalisesti arvostetumpi ja arvokkaampi ihminen. Tiedostan ajatuksen tasolla, että oman rakastettavuuden ja arvokkuuden kokemus ei ole sidonnainen edellä mainittuihin asioihin. Ja tiedän, että kyseinen ajatusmalli ahdistaa elämään, jossa juostaan to do -listassa asiasta toiseen – pahimmillaan itse elämä voi jäädä kokematta ja matkasta nauttimatta. Silti huomaan, että päivien jälkeen, jolloin olen saanut paljon aikaan koen itseni paremmaksi ja elämässä onnistuneemmaksi, kuin niinä päivinä kun makaan vain sohvan pohjalla. Vaativuus itseä kohtaan on siis rationaalisesta ajattelusta huolimatta läsnä. Toivon joskus pääseväni siihen pisteeseen, että olen tästä ajattelusta aidosti vapaa.

Urheilun suhteen olen onnistunut irtautumaan kielteisestä ajatusmallista, jossa epäonnistunut kisasuoritus saattoi johtaa itsensä soimaamiseen usean päivän ajan. Nykyään tiedostan ja myös tunnen, että epäonnistuminen ei kerro minun arvosta urheilijana eikä myöskään minun taitotasostani koko totuutta. Muistutan myös itseäni tasaisin väliajoin siitä, että urheilen ensisijaisesti sen takia, että nautin kilpailemisesta ja urheilutapahtumista itsessään – en sen takia, että minulle olisi tärkeintä voittaa tai saada nimeä. Jos näin käy, ne ovat kirsikka kakun päälle, eivät päämäärä.

Lopuksi

Toivon kovasti, että näistä asioista puhuttaisiin laajemmin sekä urheilussa että muualla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Suorituskeskeisyys ja aikaansaavuuden ihannointi kun ei ole vain urheilussa vallitseva ilmapiiri: se näkyy kouluissa esimerkiksi hyvien arvosanojen ihannointina, arjessa kiireen ihannointina, saavutuksien alleviivaamisena ja sen korostamisena mitä kaikkea on vapaapäivänä saanut aikaan. Pahimmillaan somessa kehuskellaan jopa sillä, miten vähän on nukuttu kun on tehty niin paljon. Jos luet tätä ja tunnistat itsesi tästä tekstistä, niin paina seuraava mieleesi – edellä mainittu ei ole sen arvoista, että elämä menee ohi ja kiidät tavoitteesta/suoritteesta toiseen. Ja jos tunnistat itsesi ja ajattelet, että ei siitä huolimatta koske sinua, suosittelen pysähtymään ja pohtimaan kumpi seuraavista on korvattavissa: sinä työntekijänä vai sinun hyvinvointisi? Kenelle elämää suoritat ja kuka tulee lopussa kiittämään? Mitä nopeammin näitä suorituskeskeisen yhteiskunnan opettamia ajatuksia pystyy työstämään, sitä enemmän pitkäkestoista hyvinvointia itselleen saa. Mielestäni kyseessä on win-win -tilanne – oma hyvinvointi lisääntyy vaativuuden vähentyessä ja pystyy nauttimaan paremmin hetkestä. Ja juuri ne hetkethän on elämän suola.