Paikallista väriä

Tapahtui 28. viikon midwife-tapaamisessa. Odotustilassa istui minun lisäkseni ehkä noin kolmikymppinen nainen, melko tukevasti raskaana. Ja vaikkei ulkonäön perusteella saisi tuomita, hän oli selkeästi paikallinen. Asuinkaupunkimme ei ole sieltä vauraimmasta päästä, ja monista paikallisista heidän sosioekonominen taustansa kyllä näkyy ja kuuluu.

Tämä nainen avasi keskustelun kyselemällä minulta lasketusta ajastani, oliko kyseessä ensimmäinen lapseni ja niin edespäin. Vastailin naiselle ja kysäisin, odottiko hänkin ensimmäistään.

Ei, vaan viidettä. Huh, teillä mahtaa olla kiireinen huusholli, ihmettelin naiselle. 

Ei varsinaisesti, sain vastaukseksi. Kukaan aiemmista neljästä lapsesta ei asu luonani, sanoi nainen.

Jaahas jaahas. Sisäinen epämukavuusmittarini värähti vaarallisen lähelle punaista vyöhykettä. Mietin, mitä ihmettä tuohon oikein vastaisin, mutta ennen kuin kerkesin sanoa mitään, nainen jatkoi: ensimmäinen lapsi oli annettu adoptoitavaksi; kahden seuraavan isä ei antanut hänen tavata lapsiaan; ja neljäs asui isänsä luona, mutta isän heroiiniriippuvuuden vuoksi nainen ei halunnut olla heidän kanssaan missään tekemisissä. 

But this time it’s different, this time I get to keep the baby, they’ve said so. And it’s so different with my new partner, he’s a good man, doesn’t hit me or nothing. He’s been drinking a bit though, celebrating the arrival of the baby beforehand… But he knows I’m going if he drinks too much, he knows that. And I will. But it’s completely different this time around.

Tässä vaiheessa olin niin kiitollinen, että midwifeni Claire tuli minua huhuilemaan sisään. Sain kakistettua Good luck ja toivotettua tsemppiä loppuodotusajalle. Mitään muuta en olisi osannut sanoa. Tajusin, miten olen itse saanut elää todella suojattua elämää jonkinlaisessa pumpulilinnassa – ja olen todella kiitollinen siitä, miten hyvää ja helppoa oma elämäni on ja on ollut.