Tätäkö tämä nyt sitten tulee olemaan

Sunnuntaina olin huolissani. Yleensä mega-aktiivinen Bambino oli ollut lauantai-illasta asti normaalia hiljaisempi. Liikkeitä oli kyllä tuntunut, määrä vain oli pudonnut noin 50%.

Otettiin puhelua päivystävälle Midwifelle, joka kehoitti tulemaan käymään sairaalan äitiyspolilla – ihan vaan jotta voidaan varmistaa, että kaikki on hyvin, ja että minä saisin mielenrauhan.

Siellä sitten kökötettiin Bambinon melskausta mittaaviin laitteisiin kytkettynä reilu puoli tuntia. Siinä sydänkäyräkoneen raksuttaessa kysyin Paremmalta Puoliskolta, että tätäkö se sitten on: että lopun ikäänsä saa olla huolissaan ja miettiä, onko pienellä kaikki hyvin. 

Bambinolla ei onneksi ollut hätää. Heti, kun anturit saatiin paikoilleen, alkoi melkoinen myllerrys. Midwife totesi, että saattoi olla, että kyseessä oli ollut vain hiljaisempi päivä; tai että vauva oli vaihtanut asentoa niin, etten tuntenut liikkeitä entiseen malliin.

Ja Paremman Puoliskon kanssa tulimme siihen tulokseen, että kyllä, todennäköisesti loppuelämämme tulemme viettämään sydän syrjällään, toisen parasta miettien.