Gloomy Sunday

Minkä takia sunnuntait ovat aina niin epätoivoisen pitkiä ja tylsiä? Olen nyt istunut tunnin ja toisenkin pöydän ääressä matikan kirjat edessäni ja katsellut ikkunasta pihalle. Asioita olisi kyllä hoidettavana, mutta mihinkään ei oikein osaa tarttua. Istuu vaan ja miettii, vaikkei ajatuskaan oikein kulje. Ilmakin vetää mielen matalaksi, sataa ja ukkostaa. Toisaalta auringonpaiste ei ole sen parempi vaihtoehto, silloin kotona maleksiminen tuntuu väärältä. Tulee huono omatunto, pitäisi olla ulkona kun kerrankin paistaa.

Miksi yksi oppiaine voi tuntua niin ylitsepääsemäätömän hankalalta? Onnistuneesti olen pystynyt välttämään matematiikan kurssit tähän mennessä, alitajunnassani syvällä tosin tiedostaen, että jossain vaiheessa ne on kuitenkin hoidettava. Se vaihe on nyt, eikä tunnu yhtään sen helpommalta kuin aikaisemminkaan. Pitäisi vain tarttua toimeen, mutta joku lukko pään sisällä aika tehokkaasti estää aloittamisen. Alku aina hankala sanovat, ja vasta nyt taidan todella ymmärtää mitä sillä tarkoitetaan.

Minkä takia joinain päivinä tykkää itsestään niin hirmuisesti ja toisinaan taas ei jaksaisi olla itsensä tai ajatustensa kanssa hetkeäkään? Kuinka paljon hormonit voivat oikeasti vaikuttaa mielialaan? Onko aina pakko olla niin kovin ankara itselleen?

Huomenna on se päivä, jolloin saatan jäädä ensimmäistä kertaa elämässäni työttömäksi. Sekin mietityttää. Muuttaako se minua? Olisikohan kuinka omituista olla hetken tekemättä mitään? Mitä muut ihmiset ajattelevat? Ensi yö saattaa olla viimeinen työyö. Kuuluuko työpaikalle jättää hyvästit? Kierrellä, katsella ja muistella vai hoitaa työnsä tavalliseen tapaan, ilman sen suurempaa sentimentaalisuutta? Mitä jos en jääkään työttömäksi? Mahdolliseen irtisanomiseen on henkisesti niin valmistautunut, että töihin jääminen vasta omituiselta tuntuisikin.

Arjen aloittaminen tuntuu hankalalta. Kun ei virallisella lomalla ole ollut, niin normaaliin päiväjärjestykseen ja rutiineihin palaaminen ei oikein ota luonnistuakseen. Päivät joko matelevat tai suhahtavat ohi, ei niistä saa kiinni. Kaikki junnaa paikallaan. Tuntuu kuin aika juoksisi ohitseni samalla, kun itse istun paikallani ja katson sen vipeltämistä. Se vilkuttaa minulle, ehkä vähän irvistääkin. Yritä pysyä perässä! En taida nyt pysyä. Miksen? 

Yksinäisyyden ja yksin olemisen välillä on hurja ero. Välillä täytyy muistuttaa itseään, että vaikka olen yksin, en silti missään tapauksessa ole yksinäinen. Tämä on oma ratkaisusi, oma tahtosi, mieli yrittää tolkuttaa yksinäisyyden tunteelle. Mutta onko siinäkään mitään järkeä? Juuri näinä ikävän pitkästyttävinä sunnuntaipäivinä voisi olla mukavaa jakaa tämä ääretön tylsyys jonkun kanssa. (Joo joo, se matematikka, sitä pitäisi tehdä.)

Jos lähtisi ulos, liikkuisi vähän. Miksi sekin on välillä niin vaikeaa, vaikka hyvin tietää sen parantavan oloa? Päässä surisee. Miksi Katin pitää leipoa aina niinä päivinä, kun olen vetänyt mahan täydeltä kaikkea muuta? MIKSIMIKSIMIKSI. Tätä aloin kirjoittaa varmaankin vain sen takia, että pystyn taas siirtämään derivoimista.

Olisi edes krapula, niin voisi tämän tehottomuuden ymmärtää. Ei ole.

Joku joskus sanoi minulle, että mietin liikaa. Näinä päivinä siinä voi olla vinha perä.

PS. Jos joku ymmärtää yhtään mitään derivoimisesta tai tilastoista ja todennäköisyyksistä: saa ottaa yhteyttä jos opettaminen millään muotoa kiinnostaa. Maksan rahaa, tarjoan ruoat tai ihan mitä vaan. Terveisin, Epätoivoinen.