Kerro, kerro kuvastin

Syksyssä on jotain erityistä. Siinä missä monet ihmiset pitävät kevättä uuden alkuna ja energisyyttä lisäävänä aikana, minulle syksy puolestaan on aina edustanut näitä asioita. Liittyyhän syksyyn paljon uusia ja kutkuttavia asioita, kun kesä on jätetty taakse ja uudet tuulet alkavat puhallella. Myös kirjaimellisesti: välillä tuntuu, että silmäripsetkin irtoavat päästä.

Tiistaina oli juuri sellainen täydellinen syyspäivä. Oli jo tarpeeksi viileää pukeutua kerroksiin, joita tosin saikin päivän mittaan keventää auringon vielä epätoivoisesti yrittäessä lämmitellä kuolevaa luontoa. Mutta jee, miten kiva päivä olikaan! Vietin pitkästä aikaa päivää ihan vain itseni kanssa. 

Käväisin syömässä ja juomassa kahvia, ja tunti hurahti nopeasti lehtiä selaillessa ja ihmisiä katsellessa. Ankkalammilla seisahduin hetkeksi todetakseni, että onhan se kaunis paikka kaupungin sydämessä. Pyöräilin rauhaksiin joen vartta pitkin, kaikkialla alkaa olla jo kovin keltaista. Sellaista pirteää kuitenkin, sillä ruskean sävyt eivät aivan vielä ole päässeet valloilleen ankeuttamaan kaupungin yleisilmettä.

 

12048665_10206267514780999_1547979931_n.jpg

.

Olin viimeksi lapsena käynyt Kekkalan kallioilla hengailemassa, ja nyt ajaessani siitä ohi sain kuningasidean kiivetä sen päälle tupakkatauolle. Se nyt vaan ei sujunutkaan enää ihan samalla tavalla kuin lapsena: lopputuloksena olin parkkeerannut pyöräni ojaan, lumpsahtanut myös itse johonkin läpäkköön ja onnistunut keräämään arsenaalin takiaisia vaatteisiini. Tasapainoaisti on minulle suhteellisen vieras käsite, joten alas tulessani liukastuin kaksi kertaa. Samassa paikassa. Edelleen toivon, ettei kukaan nähnyt.

Mutta siellä ylhäällä istuessani ehdin vähän funtsailla juttuja. Ihmisten motiiveja. Omia motiivejani. Sitä, mitä oikein mahdan haluta. Ihmisiä elämässäni ja sitä, kuinka jotkut ihmiset tulevat elämään jäädäkseen siihen ja toiset käväisemään vain hetkeksi. Usein nämä tavalla tai toisella päättyneet ihmissuhteet ovat yhtä tärkeitä kuin ne, jotka pysyvät. Ne kasvattavat ja opettavat sekä hyvässä että pahassa. Näistä kaikista suhteista voi peilailla itseään, sillä juuri ne muodostavat sen kokonaiskuvan minusta ihmisenä. Sillä, miten toimin ja kohtelen muita on suuri merkitys minäkuvan luomisessa. Kun saa rakkautta ja kauniita sanoja oman itsensä vuoksi, peilikuva itsestä vahvistuu. Vastaavasti, jos omien tekojensa kautta satuttaa muita tai pahoittaa jonkun mielen, on todellakin siihen peiliin katsomisen paikka. Vaikkei kuva siinä ole sillä hetkellä kaksistakaan katsottavaa, täytyy tutkailla tarkkaan ja miettiä, miksi toimin näin, mikä oli motiivini. Mitä enemmän näitä ihmissuhteiden myötä tulleita peilejä on, sitä enemmän pystymme tarkkailemaan itseämme. Jonkun peilin poistuessa elämästä siihen piirtynyt kuva jää hetkeksi olemaan, mutta vähitellen haihtuu pois. Onneksi uusia tulee aina tilalle. Uusia mahdollisuuksia parantaa peilikuvaansa, ja hymyillä sitä katsellessa oikein leveästi.

Hetken siinä pällistelin kenkieni kärkiä ja ajattelin, että riittää varmaan tältä päivältä. Ponkaisin Jennylle ihan vain vaatimattomasti parantamaan Suomen poliittisen tilanteen.

Äiti muuten osasi kertoa, että kuvassa esiintyvä puu on japaninsiipipähkinä. Oli hienon värinen.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *