Oman kehon vankina
Haluan kertoa teille minun möröstä. Jotenkin tuli olo että haluan avata tätä asiaa, koska kuulen kuinka paljon ihmiset kamppailevat tämän saman mörön kanssa ja haluan zempata kaikkia hävittämään sen. Olen elämässäni joutunut kamppailemaan surullisten asioiden kanssa. Olen todella herkkä ihminen. Mutta herkkyydestä huolimatta, joku puoli minusta on myös se joka antaa herkkyydelle välillä selkää! Olen kiitollinen sille puolelle minusta, koska se on auttanut jatkamaan matkaa eteenpäin.
Jotain kuitenkin tapahtui viime talvena ja sitä en osannutkaan täysin käsitellä. Minun siskoni mies nukkui pois viime syksynä ja tämä tapahtuma laukaisi minussa jotain. Se huoli siskostani ja heidän yhteisistä lapsista oli niin kova. Tammikuussa aloin oireilemaan kunnolla, minä olen ahdistunut pienestä asti helposti ja olen saanut yksittäisiä paniikkikohtauksia yhden siellä toisen täällä, mutta ne ovat olleet pieniä ja täysin minun omissa käsissäni. Vietin ihan täysin normaalia iltaa kotona, Kim oli yökuvauksissa ja olin yksin kotona. Kello oli jo yksi yöllä kun makasin sohvallamme ja selasin puhelimestani instagramia, yhtäkkiä kroppani vallitsi ihan kauhean huono olo ja päässäni alkoi pyöriä, pientä kihelmöintiä oli kaikkialla ja en tiennyt mitä minulle tapahtuu. Kauheassa pelossa soitin keskellä yötä Miralle ja pyysin häntä tulemaan luokseni, en tiennyt tulenko pyörtymään vai saamaan sydänkohtauksen. Kohtaus kesti kovana reilun 10min, mutta se tuntui vuorokaudelta. Oloni oli tosi outo pitkään ja olin ihan voimaton vielä seuraavana päivänäkin. Tämän jälkeen meni pari päivää kun rupesin päivittäin saamaan huimauskohtauksia töissä olessani, asiakkaita tehden. Tässä vaiheessa varasin ajan lääkäriin ja fysioterapiaan. Ajattelin että joko niskani on niin jumissa tai minulla on päässä jotain vikaa. Lääkäri passitti minut kaiken maailman kokeisiin ja sydänfilmeihin. Mutta mikään ei ollut hullusti, hierojat hieroi ja hartiat oli kunnossa mutta silti pyörrytti. Lähdimme Miran kanssa Tukholmaan jonne jouduin käydä lentoa varten hakemassa lääkäriltä mietoa rauhoittavaa kohtausten pelon takia, menin yksityiselle lääkärille mehiläiseen. Siellä kerroin oireistani ja pelosta lentää niiden kanssa. Silloin lääkäri avasi minulle asian Paniikkihäiriö. Hän teki testejä ja tuloksena oli varmuus paniikkihäiriöstä. Sanoin että en missään nimessä halua lääkitystä, vaan haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä, joogalla, meditaatiolla ja kaikella muulla. Ruotsiin päästessämme emme voineet liikkua hotellista kauheasti pois, oloni oli todella ahdistava ja pelottava. Menimme the weekndin keikalle, mutta sieltä jouduimme lähtemään kesken kaiken pois kun toinen puoleni meni tunnottomaksi ja sydämeni tuntui lähtevän pois paikoiltaan. Öisin heräilin hapen ottoon, tuntui että olin lopettanut hengittämisen yöllä ja hätkähdyin siihen monta kertaa yössä. Olin niin väsynyt. Viimeinen tikki itselleni oli, kun olimme Miran kanssa syömässä ravintola Saslikissa, juhlistaen Beauty by Valon 1vuotis päivää. Alkupaloihin asti kaikki sujui tosi hyvin, kunnes viereiseen pöytään saapui neljä ihmistä. Pääruoka tuli eteeni ja meinasin oksentaa ruokani päälle, koko vasen puoli meni tunnottomaksi ja en pystynyt ajattelemaan kuin poispääsyä. Nämä kohtaukset oli niin rankkoja minulle ja olin niin henkisesti kuin fyysisesti ihan loppu. Lenkillä, kuntosalilla, kaupassa, leffateatterissa, töissä ja kotona paniikkokohtaukset valtasivat minut. En ollut missään turvassa.
Tuli se päivä kun itkien soitin äidilleni ja sanoin sanan Auta. Äitini otti heti töistä vapaata ja tuli pikkuveljeni kanssa luoksemme. Menimme seuraavana päivänä mehiläiseen, siellä tehtiin vielä kokeita ja tultiin päätökseen että on aika kokeilla lääkitystä. Kohtaukseni oli vallannut elämäni ja en päässyt niitä pakoon. Minun suurin pelkoni oli pitkän ajan lääkitys. En halua olla lääkkeiden varassa, syön lääkkeitä olenko hullu, pitävätkö muut ihmiset minua hulluna, mielisairaana, sekopäänä. Se oli niin pelottavaa ja itkin ja itkin etteikö olisi mitään muuta vaihoehtoa, mutta siinä vaiheessa ei ”helpompaa” reittiä ollut. Minun oli saatava itseni takaisin, sanoin kaikille ystävilleni että jos jotenkin muutun luonteeltani, niin haluan että siitä kerrotaan minulle heti. Nyt on kahdeksan kuukautta takana ja olen täysin sama Annika ketä olen aina ollutkin. Ainut asia mikä on muuttunut, saan elää sitä ihanaa elämää pelkäämättä. Toki aina silloin tällöin tunnen pientä paniikkikohtauksen tuntua kropassani, mutta se ei saa enään minusta valtaa. Olen hyväksynyt että kannan tätä luultavasti jollain tavalla aina elämässäni mukana, mutta enään milloinkaan en anna sen vaikuttaa yhteenkään tekemiseeni. Olen laittanut oman mörköni lukkojen taakse ja siellä se saa pysyä!
Kaikki te jotka joudutte tämän mörön valtaan, ottakaa itseänne niskasta kiinni, terapia, lääkärit, lääkitys, mikään niistä ei ole heikkoutta. Se on vahvuutta että haluat hoitaa itsesi kuntoon ja jatkaa ihanaa elämää pelkäämättä. Älkää jääkö yksin paniikin kanssa, vaan näyttäkää sille kuka täällä määrää. Elämä on elämisen arvoista! Pysykää vahvoina!
Kiitos, ystävät, perhe ja asiakkat kun olitte tukenani! Tällä hetkellä elämäni on onnellista ja hyvää, pidän siitä kiinni kaikin kynsin ja hampain!
Kiitos ihana Ronja näistä upeista kuvista ja kuvaus sessiosta! https://ronjasallinen.com/
Parasta viikkoa kaikille!
Puss. Annika