Miksi on niin vaikea auttaa tuntematonta?
Koin tänään aamulla taas suomalaisten pelkoa auttaa tuntematonta. Sitä monesti on tullut huomattua, jos joku satuttaa itsensä tai tarvitsisi apua niin ihmiset kävelevät vain kiireessä ohi, moni esittää puhuvansa puhelimessa tai ettei edes huomaisi tilannetta. Itse olen huutanut apua, kun vanhempi mies oli lyönyt päänsä ja hoiperteli pitkin fredaa, koitin pitää häntä aloillaan mutta voimani ei riittänyt hänen pitämiseen pystyssä. Huusin ihmisille kadulla, että voisiko joku ystävällisesti pysähtyä ja tulla auttamaan. Ollaanko me todellakin niin kiireisiä?
Lähdin aamulla tarpomaan tuonne myrskyyn koiran kanssa, meidän piti mennä kamppiin tilaamaan Pepsille lisää ruokaa ja samalla ostamaan pienempi säkki sapuskaa mukaan. Kampista lähdimme kävelemään takaisin kotiin päin, minulla oli koira toisessa kädessä ja 5kg ruokasäkki toisessa. Forumin kohdalla liukastuin ja kaaduin maahan lyöden pääni kaiteeseen. Silmissäni sumeni ja pelästyin kovasti, päähäni sattui ja kyyneleet vierivät poskia pitkin, kyyneleet eivät tulleet kivusta päässä, vaan yksinäisyydestä. Yksikään ohitseni kulkeva ihminen ei pysähtynyt auttamaan, kukaan ei edes kysynyt että onko kaikki ok. Ihmisiä käveli ohitseni ja tuntui että he vain nopeuttivat kävelyään kun näkivät minut maassa makaavana. Oikeasti!! Ymmärrän että myrsky ja kiire ym ym.. Mutta yksikään ei kysynyt onko kaikki hyvin. Hetken siinä keräilin itseäni ja lähdin itkusilmässä kävelemään kotiin. Tuntui jotenkin todella yksinäiseltä sillä hetkellä. Kuumehöyryissä, 5kg ruokaa toisessa kädessä, koira toisessa, itkukurkussa, päätä jomottaen ja räkä valuen nenästä, eikä ollut edes nessuja mukana. Teki mieli kiljua.
No mutta en kiljunut, laahustin kotiin ja menin lämpimään suihkuun istumaan. Mittasin kuumeeni ja tajusin olevani liian kipeä mennäkseni töihin. Sain siirrettyä asiakkaani, otin jääkaapista eilen illalla valmiiksi tehdyn tuorepuuron, keitin kahvin ja menin peiton alle Pepsi kainalossa, nukahdin. Herättyäni kaikki oli taas hyvin. Mutta pisti taas miettimään kuinka välinpitämättömiä me ihmiset oikein olemme. Mitä me pelkäämme tuntemattomissa ihmisissä niin paljon?
Ei mielestäni koskaan ole niin kiire, etteikö ehtisi edes kysyä ”sattuiko teihin”.
Ilta jatkuu, finrex mukissa ja hömppä telkkarissa!
Pus. Annika