Häivähdys minun feminismiäni

Maailmassa, jossa minä vietin nuoruuteni, ei tunnettu sanoja feminismi tai naissolidaarisuus. Sille näkymättömälle mutta voimakkaalle yhteydelle ja ymmärrykselle, mikä sen maailman naisten välillä vallitsi, ei ollut sanaa. 

 

Se yhteys oli sitä kun minä 16-vuotiaana harhailin Helsingin Rautatieasemalla puolenyön jälkeen sekaisin ja ystävällinen nainen tarjoutui majoittamaan minut miehensä kanssa. Ainoa mitä tämä nainen pyysi minulta vastineeksi, oli että soitanhan poliisit mikäli mies alkaa tänäkin iltana hakkaamaan häntä. Luit oikein, tänäKIN iltana. Nainen esitteli minulle ratsupiiskaa olohuoneen seinällä, sekä raipan jälkiä selässään. Mies oli pahoinpidellyt hänet edellisenä iltana, syynä tähän oli naisen saama keskenmeno.

 

Sinä iltana naista ei pahoinpidelty ja minut itsenikin vasta puolen vuoden päästä. Oman pahoinpitelyni jälkeen aloin tehdä musiikkia ja julkaistuani ensimmäisen musiikkivideoni Personal Raineri, huomasin että olin saanut positiivista huomiota erityisesti feministeiltä. ”Naisen tehtävä on mennä vikiseen kertsii mikkiin tai imee Itikses Mertsin dikkii”- kritiikkini naisen kapeaa roolia vastaan niin räppiskenessä kuin Tallinnanaukiolla, oli saanut nimen: feminismi. En ollut aikaisemmin oivaltanut, että se kuinka vihasin ympärillä näkemääni ja itse kokemaani naisten huorittelua, pahoinpitelyä ja alistamista, tekisi minusta feministiä. Se oli ollut ainoastaan henkilökohtaista kapinaa niitä rooleja kohtaan, joihin minua ja muita naisia yritettiin mahduttaa. Nyt kun olin löytänyt tälle henkilökohtaiselle kapinalle nimen, tunnistauduin julkisuudessa feministiksi. Annoin haastatteluja ”feministiräppärinä” ja puhuin aatteen puolesta. 

 

Kun kaksi vuotta myöhemmin julkaisin Munaton mies– kappaleen, se sai samaisilta feministeiltä viileän vastaanoton. Biisiä kutsuttiin transfobiseksi ja seksistiseksi samojen ihmisten taholta joiden puolesta olin julkisuudessa jo pari vuotta puhunut. Minun kerrottiin olevan etuoikeutettu, koska olin cis-nainen eli naiskehoon syntynyt nainen. Sama syy siis kuin miksi koin väkivaltaa nuoruudessani. Kohu sai minut miettimään samoja asioita kuin naisten eriarvoinen kohtelu aikoinaan. Silloin naisia pahoinpideltiin vain siksi että he olivat naisia, nyt minun kappaleeni oli tietyn feministiryhmän silmätikkuna vain siksi koska se oli naisen tekemä. Tai en usko ainakaan että facebookin feministiryhmässä on rivi riviltä analysoitu Uniikin Kotka– biisiä tai Cheekin saaneen yksityisviestiä Setan johdolta Jossu– kappaleen takia. Munattoman miehen kohdalla näin kävi. 

 

Feminismini joutui kriisiin. Mietin miksi olen leimannut itseni käsitteen alle, joka päätyykin rajoittamaan minun taiteellista vapauttani. Olin kirjoittanut kappaleen käsitellen nuoruuteni maailmaa, jossa tunnetaan ainoastaan miehet ja naiset, ei muunsukupuolisia tai ihmisiä jotka poikkeaisivat millään tavalla perinteisistä sukupuolirooleista. Vaikka minua tituleerataan Wikipediaa myöten yhteiskuntakriittiseksi räppäriksi, voin kuitenkin kritisoida ainoastaan sitä yhteiskuntaa ja yhteisöä, jossa minä itse olen elänyt. Minulla on työkalut purkaa ainoastaan niitä syrjiviä rakenteita, jotka minä tunnen. Mietin mitä jos ”naisasianainen” kuvaakin minua paremmin kuin ”feministi”. Minun aatteeni ei ole lähtöisin sukupuolentutkimuksen luennoilta vaan se on syntynyt niistäkin arvista, jotka näin minulle yösijan tarjonneen naisen selässä. 

 

Viime perjantaina näin Hämeenlinnan Motorestilla naisen silmät mustina. Kirjoitin hänelle julkisen viestin facebookiin, se sai lukuisia jakoja ja lauantaina viesti tavoitti kyseisen naisen. Hänen pyynnöstään soitin hänelle ja sain kuulla hänen tarinansa. Hänet oli pahoinpidelty kaksi vuotta aikaisemmin ja oli juuri tullut leikkauksesta jossa hänen murtunut nenänsä korjattiin. Hänen miehensä ei ollut pahoinpidellyt häntä kahteen vuoteen. Kun juttelin kyseisen lempeän naisen kanssa ja kuuntelin häntä, muistin kaikki ne naiset joiden oikeuksien puolesta haluan musiikillani taistella. Muistin juureni ja menneen elämäni, jossa naisia alistetaan. Ei biiseissä vaan oikeassa elämässä. Kun nainen kertoi kuinka otettu oli kirjoituksestani ja siitä että olin omistanut Ei koskaan enää– kappaleeni perjantain keikallani hänelle, muistin taas miksi tätä kaikkea tätä teen ja kenelle. Yhteydessä minun ja tämän tuntemattoman naisen välillä oli häivähdys minun feminismiäni.

 

Kulttuuri Musiikki Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta