Vain tuhkaa

2.8.2017

 

Narinkkatorin kulmalla on Suomi ensin-ryhmän leiri. Katoksen alla istuu muutama henkilö keräämässä allekirjoituksia yhdistyksen saamiseksi puoluerekisteriin. Noin kymmenen metrin päässä heistä istuu maassa noin 60-70 vuotias, oletettavasti Romaniasta, tai Bulgariasta kotoisin oleva romanimies kerjäämässä. Ystävättäreni Saija kaivaa muutaman kolikon taskustaan, pudottaa ne kerjäläismiehen kuppiin ja jatkamme kohti Suomi ensin- leiriä, sillä tänään meillä on heiltä kysyttävää.  

Kysymyksemme koskee eilistä, jolloin olin toisen ystävättäreni Crissen kanssa ohittamassa saman romanimiehen. Nuori, noin 18-20 vuotiaalta näyttävä vaalea, siilitukkainen, maihareihin ja maastohousuihin sonnustautunut mies ja hänen kaverinsa ohittivat myös saman vanhuksen, mutta he eivät laittaneet miehen kuppiin rahaa. Sen sijaan siilitukkainen mies huusi: ”tää taitaa olla tuhkakuppi!” ja stumppasi tupakkansa kerjäläismiehen kuppiin ja nauroi räkäisesti kaverinsa tehdessä samoin. Nöyryytetty vanhus joutui onkimaan tupakantumpit kupistaan ja minä en voinut muuta, kuin toistella itku kurkussa: ”I’m so sorry! I’m so sorry!” ja antaa hänelle pari euroa.

Mies katsoi minua silmissään katse, josta saatoin päätellä, että minä olin meistä se järkyttyneempi osapuoli. Hän oli varmasti kokenut paljon pahempaakin. Ehkä hänen päälleen oli syljetty, tai häntä oli potkittu. Ehkä se, että häntä hyväksytä edes suomalaisten jalkojen juureen polvillaan, ei tullut hänelle yllätyksenä, jos hän ei ole saanut edes sen maan kansalaisuutta, josta hän on kotoisin. Ehkä Romanian poliisit ovat hävittäneet hänen kotinsa, ampuneet hänen poikansa, tai ehkä hänen tyttärensä on myyty prostituoiduksi. Ne lämpimät, ruskeat isoisän silmät näyttivät juuri siltä, että ne ovat nähneet paljon pahempaa, kuin nämä kaksi nuorta ”isänmaan ystävää”.

Mutta minä olin täynnä raivoa, kun ohitimme Suomi ensin-leirin, johon nämä kaksi vanhuksenhäpäisijää leiriytyivät yhä naureskellen. Raivonkyyneleet silmissäni kiroilin ja mietin, mitä ihmettä minä voin tehdä, ystävättäreni koittaessa rauhoitella minua. Miettimiseni kesti ehkä 20 sekuntia, kun jo tajusin, etten minä voi tehdä mitään. Mitä auttaa huutaminen? Mitä auttaa raivoaminen? Uusnatsien edessä itkeminen nyt auttaa varmaan vähiten. Jos olisin aiheuttanut selkkauksen, pahimmassa tapauksessa minä olisin ollut putkassa. Jos nämä kaksi nuorta miestä ei epäröi käyttäytyä aggressiivisesti vanhuksia kohtaan, miksi naisten kohdalla olisi toisin? Jos jompi kumpi heistä olisi lyönyt minua, ei seuraukset olisi olleet sen arvoiset. Jatkoimme siis ystävättäreni kanssa matkaa.

Palataan tähän päivään. Saija antaa kolikot kerjäläismiehelle ja me kävelemme Suomi ensin-porukan luokse. Katoksen alla istuu kaksi nuorta naista ja yksi keski-ikäinen mies. Kerron, mitä eilen tapahtui, kysyn, olivatko tupakat stumpanneet nuoret miehet heidän porukastaan ja onko tämä Suomi ensin- porukalle tyypillinenkin toimintatapa. Saan suht epämääräisen vastauksen, jonka mukaan miehet eivät kuulu millään lailla heidän porukkaansa, pyörivät kyllä heidän leirissään, kerjäläisongelmalle pitää tehdä jotakin ja kerjäläisetkin tulevat vähän väliä heidän porukkaansa riehumaan. Saija kysyy, että nuorten miesten näyttämällä mallillako ongelmat ratkaistaan, jolloin ryhmän mies toteaa, että kyllä se tupakan stumppaaminen taitaa olla väärä tapa, mutta kyllä kerjäläisillä pitäisi olla joku muu keino ansaita rahaa, kuin kerjääminen. Minä kerron, että tästä olemme samaa mieltä, mutta en tiedä mitään halventavampaa, kuin vanhuksen kuppiin stumppaaminen. Ihmisen, joka on valmiiksi jo polvillaan! Ei sitten yhtään puolustuskykyisempää kohdetta valinnut. Miksi ei valitse oman ikäistään ja kokoistaan kohdetta, joka voisi tehdä jotain puolustaakseen itseään?

Mies jatkaa kertoen välittävänsä terveiset siilitukalle ja minä sanon olevani valmis kyllä keskustelemaan hänen kanssaan. Silloin ryhmän toinen nuori nainen kysyy, saako hän kysyä minulta jotakin. ”Toki!” vastaan ja hän kysyy: ”Ootko sä Mercedes Bentso?” Vastaan myöntävästi ja lisään, että nyt voi sitten lähettää ihan suorat terveiset. Poistumme paikalta ja saatan Saijan bussiin. Ostan rautatieasemalta suklaapatukan ja ”Suomi-Finland”-kortin, jonka takaosaan kirjoitan kädet täristen, englannin ja kansainvälisen romanikielen sekoituksella viestini kerjäläismiehelle. Ensin ajattelin kirjoittaa tekstin myös blogiini, mutta ei. Se ei ole avoin kirje, ne ovat minun henkilökohtaiset sanani juuri hänelle. Kävelen sydän pamppaillen vanhuksen ohi, ojennan kortin ja suklaapatukan ja näen hänen alkavan lukea korttia. Sitten häviän kulman taakse.

 

2.8.1944.

 

Viimeiset 3000 eloonjäänyttä romania tuhottiin Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä. Saksan hallinto on tunnustanut myöhemmin natsien murhanneen yhteensä noin 600 000 romania, mutta tämä on vain arvio, koska romanien määrästä ennen holokaustia ei ollut varmaa tietoa. Uusien tietojen perusteella romaniuhrien lukumääräarvio on nostettu jopa 1,5-2 miljoonaan. Luvut ovat kuitenkin lukuja ja niitä on vaikea käsittää. Helpompi on ymmärtää, että 73 vuotta sitten natsit polttivat uunissa valtavan määrän ihmisiä, joilla oli elämä, unelmia ja perhe. Ihmisiä, jotka olivat joskus nauraneet, leikkineet, laulaneet, itkeneet ja eläneet. Siinä valtavassa joukossa oli jonkun tyttäriä, jonkun poikia, jonkun ystäviä ja isoisiä, joilla oli ruskeat, lämpimät ja viisaat silmät. Sen yön jälkeen näitä ihmisiä ei enää ollut.

 

Palataan taas tähän päivään ja tähän hetkeen. Liian pitkä vierailu romanikansan historiassa aiheuttaa suolaisten vesipisaroiden putoilemisen näppäimistön väliin ja pelkään, että koneeni tilttaa. Tänään vietetään romaneiden joukkotuhon muistopäivää ja se saa minut miettimään, että romanit ovat ehkä maailman urhein ja vahvin kansa. 73 vuotta sitten monissa valtioissa ajateltiin varmasti ”ei koskaan enää”, mutta jäikö se vain ajatuksen tasolle? Miten on mahdollista, että vielä näiden vuosikymmenten jälkeen tämän kansan miehet ja naiset joutuvat istumaan polvillaan maassa, kerjäten hyväksyntää valtaväestöltä, jolta saa takaisin pelkkää vihaa?

Mikähän oli 73 vuotta sitten kaasutettujen romanien viimeinen ajatus? Olikohan yksi niistä toivonkipinä siitä, että ehkä seuraava sukupolvi ei joutuisi kohtaamaan samaa vihaa, joka vei heidät keskitysleirille? Tässä päivässä minut saa kaikkein surullisimmaksi tieto siitä, että se viha ei ole kadonnut mihinkään. Narinkkatorin kerjäävä isoisä on ehkä juuri sitä seuraavaa sukupolvea, jolle joukkotuhotut romanit toivoivat parempaa tulevaisuutta. Se parempi tulevaisuus näyttää tällä hetkellä rasismin pääsyltä korkeampaan ja korkeampaan asemaan Suomenkin poliittisella kentällä, Suomi ensin- puolueelta Suomen puoluerekisterissä ja tuhkalta kerjäläismiehen kupissa. Siltä samalta tuhkalta, joka jäi jäljelle romaneista 73 vuotta sitten.

 

”Päänsä alas painaneena joukko tummien,

Kaasukammioihin veljet, siskot kulkee alistuen.

Toivonkipinää ei missään näy,

Elonlanka katkeaako näin nyt?

Toivonkipinää ei enää näy.

 

Ilman omaa maata kiersi heimo tummien.

Rääsyihinsä puettuina, nälkiintyneet, sorrettuna,

Julmaan kohtaloonsa kulkien.

Sotilaat vei leiriin viimeiseen.

Vain tuhkaks poltettiin nyt jokainen.

 

Arvet sodan tuntoon jäivät mustalaisien.

Sukupolvet liian monet, missä onkaan unohtuneet.

Jospa joskus saamme tietää sen

Rangaistuksen katkerimman syyn.

Niin, kyyneltemme katkerimman syyn.

 

Lukuistenkin vaiheidenkin jälkeen nousee pää.

Tumma heimo Herraan luottaa, matka jatkuu, uutta tuottaa,

Kyynelvirrat kaikki kuivataan.

Vielä kerran valo kajastaa.

Niin, tähtein takaa aamu sarastaa.”

 

– The Holocaust (Elokuvasta Schindlers list) Suom. san. Kyösti Roth

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *