Ensin tosiaan juoksin 48 minuuttia, keskisykkeellä 152. Huippusyke taisi huidella siellä 172 kohdalla. Korkeimmalle sykkeeni nousee aina, kun ohitan kävelijöitä (miespuolisia). Ohitellessa tulee aina kova tarve todistaa, että kyllä minä jaksan juosta nopeamminkin.

Juoksin vanhempieni luo. Sanoin äidille, että nyt lähdetään lenkille, ja niinpä kävelimme reippaasti vielä tunnin ja neljä minuuttia. Keskisyke oli 126, joka on korkeampi kuin kävelysykkeeni normaalisti. Tämä johtui varmaankin siitä juoksulenkistä.

Muuten pitkäperjantai on mennyt näissä merkeissä:

Selailin myös tietokoneeltani vanhoja kuvia, ja löysin pari kivaa kuvaa ajalta ennen kuin aloin lihoa (+7 kg). Voi kun olisin vielä yhtä hoikassa kunnossa! Tosin lihaksikkaammassa.

Onko ihminen loppujen lopuksi ikinä tyytyväinen itseensä juuri nyt? Tai siis: Nyt katselen viiden vuoden takaisia kuvia ja näen hyvin hoikan tytön. Silloin viisi vuotta sitten murehdin päivittäin muka isoa painoani ja paksuja jalkojani. Hah! Rimppakinttuhan minä nuorena olin.

Nyt ajattelen, että onpa minulla paljon selluliittiä takareisissä. Kymmenen vuoden päästä katson tämänhetkisiä kuviani haikeasti ajatellen, että olipa minulla sileät jalat (miksen osannut avostaa niitä ja nauttia niistä tuolloin?).

Olkaamme siis tyytyväisiä itseemme juuri sellaisina kuin nyt olemme.