Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin tulee alkaa pohtimaan mahdollisen kesälomansa ajankohtaa, keskustella siitä kaikkien työkavereiden kanssa tehden kompromisseja. Itsellänihän näitä lomapäiviä on kertynyt ruhtinaaliset viisi, kiitos työsuhteeni katkeamisen lähtiessäni joulukuun lopulla vastoin esimiehen tahtoa lomailemaan. Se loma oli kyllä niin ansaittu!

Viisi päivää lomaa. Se on alle viikko. Surullisen lyhyt aika, jossa ei akutkaan lataannu. Tyhjän lomajanan vieressä oli myös asiaan liittyvää informaatiota. Erityisesti ”Huomioithan, että palkatonta lomaa ei tulla myöntänään kevyin perustein. Varaudu siihen, että anomuksesi hylätään” osui silmääni.. Duck that shit. Kierrokset oli taattu. Kunnes.. Jos oletetaan, että berliininmunkki ilmaantuu jossain kohti syyskuuta osuu äitiysloman alkaminen mitä parhaimpaan lomakauteen, elokuuhun. Siitäs sait mokoma esimies.

Toinen päivän tähti hetkistä oli ehdottomasti odottamaton aamupahoinvoinnin aalto kesken työmatkan. Siinä ei auttanut edes maamme laulu! Aamulla juotu lasillinen mustikkamehua lensi ulos komeassa kaaressa lumihankeen. Jopa koiraansa ulkoiluttanut mies koki parhaaksi ohittaa minut menemällä kävelemään autokaistan kauimmaiseen reunaan.. Siitä oli sitten mukava jatkaa työmatkaa oksennuksen maku suussa silmät punoittaen. Erityisesti kuitenkin iloitsen laukusta löytyneen purukumin vuoksi.

Ystäväni Yrjö saattoi yllättää myös kesken potilaan hoitamisen, ”Anteeksi mutta nyt on pakko…” ja sitten juoksujalkaa potilashuoneen wc-pytyn luokse oksentamaan. Ja taas vaihteeksi olo oli hohdokas. Onneksi potilas oli sympaattinen ja onnelisesti unohtanut tapahtuman täysin viiden minuutin päästä. Välillä dementia voi pelastaa myös hoitajan perseen.