Anna mun hehkuttaa iloa

Moi!

Mä oon pohtinu ajoittain semmosta, että voiko biposta tai masennuksesta kärsivä hehkutella tuolla somessa kuvauskeikoista? Mä hehkuttelen, koska niissä haastan itseni puhumaan ihmisille. Tai no, kuvaaja on yleensä yksin, mutta leikitään että siellä on joku muukin. SE on se mun mörkö. Ja toisaalta kuvaustilanteissa kuvittelen olevani se taiteilijaminä, Ruby. Niissä tilanteissa en oo Hilda, joka pelkää puhua ihmisille ja ahdistuu ruokakaupassa. Silloin olen Ruby, itsevarma nainen joka poseeraa leikkisän viattomasti, koska pin-up kuvissa ollaan niin. Kysyy neuvoa, kumpi käsi laitetaan kasvojen lähelle ja ojensiko nilkan oikein. Tai sitten vaihtelee poseerauksien kanssa. Aloittelevien kuvaajien kanssa ollaan kumpikin samalla viivalla – ilmeet ja asennot saattaa olla mitä tahansa enkä mä näe kameraan miltä näytän. Ja se on myös hyväkin asia, empähän oo moittimassa itseäni epäluonnollisuudesta.

Ruutuhousukuvassa hymy on muuten aito, vahinkoräpsystä tuli mun suosikki. Tekohymyssä en näytä yhtä paljoa hampaita, jostain syystä luonnollinen tekohymy on opettelussa. 

Kuvakrediitti: Kirsti Kivimäki / Kirstinkammari

Jännitän tän julkaisua, koska on niin paljon ihmisiä ketkä ei ymmärrä, että samassa paketissa voi olla ujo ja itsevarma. Ne, ketkä luulevat kaksisuuntaisten olevan suljetussa huoneessa olevia zombeja. Ei me olla, meilläki voi olla kivaa. Mekin tahdotaan näyttää hyviltä vaikka päässä vähän viiraakin. Eikä itsevarmuus ole alusvaatteissa keikistelyä sängyllä vaan se on sisäistä. Se on varmuutta itsestään, siitähän se sanakin tulee. Itseluottamus, luottaa ettei näytä typerältä kameran edessä kuten multa löytyi ylläolevassa kuvassa. Tiesin, että näytin kauniilta, en tyhmältä. Vahvalta enkä heikolta. Näytin minulta, jolla on hauskaa. 

Mä en tiedä, kuinka moni oikeasti tätä blogia lukee, mutta ehkä te olette siellä facebookinssa niitä hiljaisia lukijoita. Eikä haittaa, tiedän että muutama lukee tätä. Kiitos teille, että jaksan tänne ylipäätään rustailla. <3

~ Hilda