Ihastunut bipopää, mikä neuvoksi?

Moikkelis koikkelis 🙂 

Joo, eli on mennyt taas vähän aikaa sitten viime kerran. Kerroinkin silloin, että heitin itseni sinkuksi. Enkö vain? Hyvät uutiset on ne, että toistaiseksi mun kotikoneella toimii taas netti – hip huraa! Shamppanjat ilmaan! Eiku oho, lääkkeet estää. Hups. Nyt sekin toimii vain tabletin kautta, kumpa se langaton yhteyssysteemi ei vain katkeisi. Huonot on se, että luultavasti jatkan faceen kirjoittamista aina silloin tällöin. Pää ei kestä stressata bloggaamisesta, joten Facebook on hyvä apuväline. Instagramiin päivittelen kans, osa mallikuvista siellä ja osa mun henkilökohtasella sivulla. Enkä ala edes harkitsemaan, että perustaisin malliminälleni sivua. Maailma on muutenkin aika sekaisin. IG:n seuraajat on huomanneet, että otsikkokuvani on nykyään vähän vääristynyt, koska mun lasien malli on erilainen plus leikkautin itselleni Bettie Page- otsiksen. Sen lisäksi blondasin nämä ja otsahiukset on vihreät, muut siniset. Tässä kuussa blondaan uudestaan Herman’sin värinpoistolla, hiukset värjään vihreällä ja sinisellä suoravärillä. 

Sittepä voisinkin sepustaa hetken otsikkoa.

Ihastuminen – kulutettu aihe, I know – mutta silti ajankohtainen. Paljastinko liikaa? En. Vissiin?

Viimeks vuodatin mun päättyneestä parisuhteesta. Ei, nyt en hehkuta rakkautta tai mitään vaan manaan tän yhden herran. Oikeasti. Kirjoittelin muutaman viikon kesällä, piti nähdäkin mut tietystä syystä ikinä en ole nähnyt. Aina tuli este. Syynä vähän kaikkea, en ala tässä kertomaan etten paljasta henkilöä. Huomioikaa, ettei vika ollu minussa. Mä en kieltäny tulemasta vaan hän itse. Koskaan ei sopinu, joten päätinpä sitten vaan olla viestittelemättä, kun ei kerta kiinnosta. On muuten ihan superärsyttävää, kun jollain ei ole pokkaa kirjoittaa, että kiinnostus on laantunu. Ei toki, mut jonkin ajan päästä lyödää liinat kiinni ja ollaan sillee ”hähää, empä kirjoitakaan mitään, oon vähän nössö”. Ja sit mullahan herää kysymys, että minkä ihmeen takia? Siksikö, että kirjoittelin pari hassua kirjettä ja ne oli kivoja, kuulemma. Vai siksi, koska tahoin nähä sen ihmisen livenä? Onhan tässä mahollisuus, että iän takia. Tai löysi omasta kaupungistaan toisen. Vaihtoehtojahan on monia. Ärsyttävää, kun ei sanota mitään, jätetään vaan pimentoon ja sittepä ihmetellään, mitä tuli tehtyä väärin. Ei välttis mitään.

Ehkei vika ollutkaan minussa. Ehkä vika oliki sen tyypin päässä.

Toiset ihmisethän ihastuu samantien, kun joku vähän hymyilee nätisti – toiset vaatii muutaman kivan sanan ja kivan viestin enemmän. Jotkut sitten on hankalia ihastumaan. Eikä siinä mitään, kukin on yksilö. Valitettavasti mä en kuulu hankaliin, minut on helppo saada ihastumaan. Tai ainakin kiinnostumaan. Ja en nyt mene missään kuppilassa (eipä sillä, että siellä kävisin) nuoleskelemaan ketään ventovierasta, sitä en tarkoita. Pari hymyä saa minut epäluuloseks, että ”miks toi mua tuijottaa?”, mutta kun oon aikani jutellut, niin saatankin kiinnostua enemmän. En lähtisi silti kahvillekaan, jos en sitä ennen ole jutellut yhtään eli kaduntallaaja ei saa mua kahville.

Mä oon silti liian tunteellinen.

En pystyisi deittailemaan kuin yhtä, koska muuten tulisi olo, että oon tekemässä jotaki väärää. Vaikka ei siinä ole! Mitä väärää on, että menee kahville herra A:n kanssa maanantaina ja herra B:n kanssa perjantaina? Ei mitään. Mun tunnepuoli on eri mieltä. Muutaman kahvilla käynnin jälkeen saatan kyllä olla ihastunut. Sääli vaan, kun neiti Fortuna tuolla jossain Linnunradan laidalla on ilkeä mulle. Tällä hetkellä en todellakaan ole etsimässä mitään vuosisadan rakkaustarinaa. Syksyromanssikin olisi ihan kiva, vaikka talven tullen se laantuisi (kunhan siihen olisi syy). Ainahan tietenkin olisi kivempi, mikäli jonkinlaista love storya olisi ilmassa.

Mä en odota ihmettä. Mulla ei ole varaa oottaa ihmettä. Ja se on ihan jees. Perhoset vatsassa, kun näkee tietyn tyypin, on kuitenkin jotain mikä on ihan kivaa ;) 

~ Hilda