Mitä mulle oikeasti kuuluu?

Moi.

Ihan rehellisesti, mulle ei kuulu pelkkää hyvää (vaikka somepostauksista saattaa saada sen kuvan?) Mä en vain osaa olla semmoinen ihana, pinkki polle joka sontii sateenkaaria ja vaahtokarkkeja. (Jotkut osaa sen jalon taidon, mä en.) Näin syksyisin, yksinäisyyden hiipiessä nurkkiin, mä olen musta heppa, joka paskoo salamoita ja palaneita risuja. Päivien valoisuusaika lyhenee, tulee märkää ja pimeetä, vettä ja loskaa, paskaa. Mutta jotakin kivaa sentään. Caprit kylläkin vaihtuu pitkiin farkkuihin käännetyin lahkein. Silti, syksyssäkin on iloiset puolensa. Pääsen pukeutumaan pitkästä aikaa sukkiksiin, joita löytyy jo ihan kiitettävästi (silti haalin niitä kirppiksiltä) ja värejä löytyy kans tosi kivasti. On kirkkaita värejä, sekä syksyn tummempia värejä sekä aina yhtä luotettava musta. Ohuet hameetkin (jotka osa on lyhyitä, ettei kehdannu kesällä pitää) pääsee nyt oikeuksiinsa oikeiden värien kanssa.

Jotain kivaa siis syksyssäkin vaikka illan pimeys ei ole yhtään kivaa. Yleensä ihmiset sytyttelee kynttilöitä, ettei olis pimeetä. Mulla tämä päänsisäinen, musta heppa (se salamoita ja palaneita risuja paskova kaakinretale) tuppaa sammuttelee ne kynttilät heti kun pinkki polle on ne sytyttäny. Mä koitan olla vähän kumpaakin, kultaisella keskitiellä mut se on haastavaa. Tällä hetkellä kuljen sen tien vetisessä ojassa, jossa ainoa hauska asia on leopardikuvioiset saappaat (koska leokuvio vaan on jees). Koitan pysyä toinen jalka ojassa ja toinen hiekkatiellä. Joskus vielä onnistun siinä. Tällä hetkellä oja on liian syvä, joten siksi sinne oon uponnut. Syksy on siis liikaa nyt mulle, jotta jaksaisin olla ilosella päällä. Nyt vaan masentaa iltaisin, tunnen olevani aika yksin. Enkä edes ole (perheeseen hyvät välit, pitäisi siis olla tyytyväinen). Koitan olla positiivinen, mutta on rankkaa. Yllättävän rankkaa. Kaamos tuli ja iski. Yksinäisyys teki samoin. Se teki vapaaehtoisesti yksinolon illoista painostavan yksinäisiä. Vapaaehtoinen yksinolo muuttui yksinäisyydeksi. Nämä on ne mun vaikeat hetket, joskus päivälläkin. On päiviä, kun tahtoisin vain nukkua ja nukkua. Mainitsinko jo, että nukkua? Joinakin päivinä jaksan panostaa, huulipunaa ja farkut kivan paidan kanssa on tähän mennessä suurin saavutus syksyn lähdettyä käyntiin. Joku uusi tuttavuus voisi auttaa mua mun ihmispelossani että yksinäisyydessä. Uskallanko ilmoitella asiaa missään? 

(c) A. Pesonen (mekko: kirppis / nalle ja kengät kuvausrekvisiittaa)

*

Siitä somesta vielä…. Yritän näyttää rehellisesti, että minäkään en ole täydellinen. Se on silti haastavaa. Bipopään sometilille on joskus vaikea kirjoittaa asioita, kuten että olen yksinäinen. Kuka haluaa julkisesti myöntää olevansa yksin? Tämänkään tekstin kirjoittaminen ei ollut helppoa. Mietin aika isolla syötöllä, että mitä sinne someen uskaltaa julkaista? En jokaista pahan olon päivää viitsi kirjoittaa, ettei some täyty vinkumisesta. Ja toisaalta koitan olla hehkuttamatta jokaista asiaa. Se on aika hankala asia, tuo some. Moni tekee ihmisistä erikoisii päätelmiä vain somen takia. Joku voi näyttää vaikkapa ylimieliseltä vaikka asiat olisi kaukana siitä. Mä saatan näyttää, että kaikki on hyvin vaikkei ole. Oon toki tyytyväinen, että oon suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta ei se estä yksinäisyyttä joka kalvaa mua. 

Ja mulle saa somen kautta purkaa sydäntään :) En pure, oon kokenut kans aika lailla joten tiedän, miltä voi tuntua kun elämä murjoo.