Heip!

Elossa ollaan ja hyvissä voimissa. Viime kerralla olin osallistunu somekampanjaan Tissiviikko (voi apua, tissit somessa) ja hölötin oman raadon hyväksymisestä. Se aihe on koluttu, heh. Se, minkä tosiaan huomasin somekampanjassa oli, että tissikuva sai kauheasti tykkäyksiä ja muutaman viestipyynnön. Ne on vain tissit, haloo. Mut se siitä aiheesta, en jauha enempää. Ainakaan vielä.

Facebookiin päivitin viimeinen päivä joulukuuta menneestä vuodesta. Enhän mä kaikkea muista eikä mun tarvikaan.

Yksi parhaista asioista oli heivata alkoholisti mäkeen, koska suhteessa alkoholi oli mua tärkeämpi. Ja ukot hei, näin se ei koskaan saisi mennä! 

Alettiin juosta kaverilla ja tutuilla eikä tarvinut arvata, missä se retale juoksenteli. Kittaamassa. Samalla, kun mä leikin ovimattoa. Viimeinen niitti oli, kun sain epäilyn kaksisuuntaisesta ja tarvin tukea. Jonkun, jolle puhua. Oletin, että ”hei voin mä ukolle puhua”. Pöh. Heti kuultuaan, se lähti ovesta ja veti päänsä täyteen baarissa. Se riitti. En jaksanu enää tapella alkoholin kans huomiosta, kumpi sen saa. Neste vei voiton. Otin omat tavarani ja lähdin (onneks ei ollu mun kämppä). Neljä kuukautta viestittelin ja yritin järjestää tapaamista, koska en jätä ihmisiä luurin kautta. Ikinä ei käynyt, oli menoa tai ei ollut selvä. Yksi päivä ihana ystäväni vei mut juttelemaan. Ja helvetti, taas pullo käsissä. Mä vain ilmoitin, että se oli siinä ja huusin jotakin takaisin, kun alkoi vänkäämään vastaan.

Istuin autoon ja olin vapaa. Olo oli turta, se oli vapautunut. Kotona itkin, koska pääsin irti.

Tämän jälkeen keräsin itseäni henkisesti, sillä suhde alkoholistin kanssa oli kuluttavaa. Koin olevani paska, koska en ollutkaan yhtä hemmetin kaljapulloa tärkeämpi. Huhtikuussa löysin netistä ilmoituksen, että annetaan vanha koira. Ikää 11 vuotta, mutta päätin lähteä katsomaan. Paikan päällä, mä rakastuin. Veeti oli (ja on yhä!) aivan valloittava, ihana seniori, jonka eteen teen kaikkeni ettei koira kärsi. En antais itselleni anteeks, jos Veeti joutuis kärsii mun takia. Mun vuoden paras asia oli koira. Veljen kanssa tutustutettiin se Santtuun, veljen nuoreen rescuekoiraan, joka on kaltoinkohdeltu pentuna. Puoli tuntia meni ja sen jälkeen näitä ei ole voitu erottaa. On ollut palkitsevaa nähdä, että Veetin läsnäolo on rauhoittanut Santtua ja että nuorempi pistää vanhukseen virtaa. Ensimmäiset kolme viikkoa koirat vietti aikaa saman katon alla, sillä mä en kyenny menemään kotiin.

Veeti 10 v.

Rescue Santtu 2-3v (arviolta).

***

En voi ikinä kiittää kylliks mun perhettä, jotka tukee mua. Kai joku heistä tän lukee eli kiitos.

Mulla meni aikaa, mutta elämä alkoi voittaa. Jee. Mielenterveyden kanssa tappelu oli myös haastavaa. Kesällä päädyin kirjoittelemaan mua nuoremman kanssa ja olihan siinä jotain. Kaipa sitä säätämiseksi voi kutsuakin, jos tahtoo. Kertaakaan ei kuitenkaan nähty vaikka piti. En lähde katumaan sitä kirjoittelua, sillä mitä se auttaa? Vaikka katuisin, niin se ei poista tosiasiaa, että mä nautin siitä kirjoittelusta ja vastapuoli myös. Miksi katua, kun ei ole kaduttavaa? Ei mitään, mitä tarttis hävetä. 

Sain myös tuulta purjeisiin mun kuvaus- ja fiftarimeiningin kanssa. Liityin Pin-Up Petrolseihin, ja sen mukana mut arvottiin esittelemään loimaalaisen vaateliikkeen Rotten Roll Storen mekkoa. Valikoin sieltä pirteän vihreän koiramekon, jota kävin esittelemässä kädet täristen jännityksestä. Meitä näytösmalleja huudeltiin nimillä ja oli jännää kuulla oma taiteilijanimi kaiuttimista. Pelkäsin mokaavani, mutta ainoa kommellus oli törmätä oveen! Ja huvitti sekä oli hauskaa! Kierroksen jälkeen kierreltiin kaupassa, jos kotiin tarttuisi kiva vaate. Seiloriteemaista housuasua ihailin, mutta hobitille se oli liian suuri. Pääsin myös yhteiskuvaan yhden idolini kanssa eli Lily Desiren. Huisin kivaa! Osallistuin myös Olivia Rougen järjestämään pin-up posing workshoppiin ja oli joka sentin arvoinen. Vaikka myöhästyinkin kurssilta, koska studiota oli näin Tampereen ulkopuolisena ja kaikkialle eksyvänä löytää. 

Workshopin oppeja hyödyntämässä 😉 

***

Rohkein asia koko vuonna oli ehdottomasti se, että istuin pienehkössä sinkkiammeessa yläosattomana (miehet, ne on vaan tissit). Vaahto peitti kriittiset paikat ja heiluin ammeessa harjan kanssa. Oli hauskaa ja vesi lämpöstä, jes! Kuvaaja oli rento, joten ei tuntunu haastavalta istua ammeessa vaahto vain seurana. Hiusvärin vaihdoin myös monesti. Ensin vaihdoin lennosta tummasta blondiin, vihreään otsikseen ja oransseihin latvoihin, sitten siniseen (värinpoiston kautta, tietysti) sekä vihreään otsikseen ja nyt turkoosiin. Tietenkään sinisestä turkoosiin vaihto ei onnistunu ilman sähläämistä. Blondattiin vetyperoksidijauheella, joten kärväytin latvat ja leikkautin otsiksen sekä polkkamallin. Tästä mallista tykkään hirmu paljon ja kirkas hiusväri tuo aina hieman pirteyttä päivään vaikka aamu menisikin päin hanuria. 

Yksi suosikeistani tuosta kuvaussessiosta 🙂

Pistäkää vain kaksi kahelia pelleilemään puhtaan vetyperoksidijauheen ja jonkin nesteen kanssa 😀 Kuitenkin, lopputulos oli vaalea joten tuote toimi, kuten tahdoin!

Alla on siis Herman’s Professionalin värinpoistosetti ja värinä on La Riche Directionsin väri Turquoise. Rakastuin tähän väriin!

***

Ehdottomasti huonoimpia asioita oli mielenterveysongelmat. Ensin todettiin, että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se tieto huojensi, että en olekaan vain idiootti ja kahjo, että mun typerälle käytökselle olikin syy. Ja pum, se kumotaan, jolloin omahoitaja hölpöttää epävakaasta ja riippuvaisesta persoonallisuudesta, mihin en usko sekuntiakaan. Aletaankin puhua vain epäilystä. Huoh. Jospa tämä vuosi sujuisi paremmin? 

~ Hilda