Moi!

Viime postauksessa mentiin tummilla teemoilla, nyt ollaan iloisempia. Toki Veetin poismeno tuntuu edelleen rankalta, mut nykyään kykenen katsomaan kuvia ilman, et alan itkeä. Jeii. Yllä oleva kuva on yksi ihanimmista <3 Veetin tapaus on ehdottomasti mulle pahimpia asioita, mitä oon kohdannut.

Mut hei, ei elämä niin kamalaa ole! Rupesin eilen pohtimaan onnellisuutta, ihastumista ja rakkautta. Siitä tulee oma postinkinsa myöhemmin, koska kyselin ihmisiltä ajatuksia aiheista 😉Yhteenvetona omaan olooni sanoisin, että tätä nykyä oon semmoinen, onnellinen ihmisnainen. Otin myös yksi päivä selfien (hui kamala, oon itserakas! 😀 ) ja taltioin siihen mielestäni aika hyvin mun nykytilan. Onnellisuus lähtee mulla siitä, että oon tyytyväinen siihen mitä mulla on enkä oo tyytymätön siihen, mitä mulla ei ole. 

Tosiaan, onnellisuusihastusrakastus- postinki tulee myöhemmin, pistäkää Bipopään päiväkirja seurantaan facessa, niin ootte ekoja 😉

PS. KYSYMYS: perustanko instagramiin Bipopään päiväkirjalle oman tilin vai pidänkö päivittämisen yhteen profiiliin?

T. Hilda

Heip.

Blogi hiljenee hetkeksi tämän postauksen jälkeen, on meneillään jotakin musertavaa. Okei, ei se kaikille oo mutta mulle on. Mä joudun lopettamaan ihanan, upean karvakorvani Veetin. Tilanne on jotakin niin karmeaa. Tätä kirjoittaessa koira nukkuu mun sohvalla, sen kaveri makaa mun jalkojen juuressa. Kun te tätä luette, Veetiä ei enää ole tässä maailmassa. Sen tajuaminen saa mut itkemään, oon itkenyt viimeiset kaksi päivää koiran takia. Tuntuu, että kyyneleet ei todellakaan ole loppu. Mä en todellakaan veisi koiraa lopetettavaksi suin päin, mutta mun koira on sairas. Tiedän, etten halua sen kärsivän sen vuoksi, että mä tahtoisin pitää sen ikuisesti. Haluaisinkin pitää Veetin ikuisesti. Tuntuu niin väärältä!

Mä en osaa selittää, kuinka upea koira Veeti on ollut. Haettiin veljeni kanssa se Kymistä, pelastettiin piikiltä. Kaksi ja puoli vuotta lisäaikaa tuntuu isolta bonukselta. Meille annettiin tilaisuus rakastaa jotakin kaunista ja nyt se viedään meiltä. Ei tätä voi kirjoittaa itkemättä… Arasta, ujosta koirasta kuoriutui sosiaaliperhonen, joka rakastaa huomiota ja rakastaa ihmisiä. Ymmärtää olla jyräämättä pientä vauvaa alleen, vaikka kouluikäiset on se peikko. Siitä pehmoleluaan rakastavasta koirasta huomasi helpolla, kuinka vointi huononi. Remmivetäjästä tuli perässävedettävä, rappujuoksijasta tuli hengästyvä ja paljon nukkuva koira.

Kiitos, että olit mukana elämässäni, Veeti. Kiitos, että näytit meille miltä rakkaus näyttää. Kiitos, kun olit minun koirani. Tuun kaipaamaan sua aina, en haluaisi menettää sua. Mä tiedän, ettet sä lue tätä, mutta sä tiedät nää jo. Rakas Veeti…