Pöhöö. 

Joo eli eilen olin elämäni ekaa kertaa katsomassa burleskia! Siis wuhuu! Mieletöntä. Kuvia esityksistä postauksessa ei ole, koska illan juontaja kielsi ne – siellä oli valokuvaaja sitä varten. Tämän näköisenä menin siis katsomaan esitystä ja pokkasin toisen naisen kanssa illan parhaan pukeutujan palkinnon! Pääsen siis hiustenleikkuuseen Hiuslouhimoon, ja sain vapaavalintaisen turbiinin House of Siliniltä. Valikoin tietenkin leokuvioisen, koska miksipä ei leota? 😉 

Kuvan blingelimekko on kirpputorilta, hiukset oli ponnarilla ja etutukka minitöttiksellä. Jalassa oli vanhan ajan kävelykengät. Ja kehtaan julkaista kuvan, vaikka mulla onkin maha näkyvissä (ja ei, en oo raskaana – mahassa on lääkevauva, haha!) eikä mua haitannu, vaikka eilen kaikki näkikin sen. Todennäköisesti ne ihaili mekkoa eikä kauhistellu mun vatsaa. Uskon näin, hehe. Lavalla oli jännää, jalat tärisi ja yleisöön katsominen jänskätti. Tasailin hengitystä, koska en meinannu uskoa edes lavalla ollessa, että minä peruspulliainen voisin voittaa pukukisan! Siis, minä. Hetkeä aiemmin oon voittanut wannabe.fin kisan Facebookissa ja voitin lahjakortin, jolla vihdoin saan sen perusmustan hameen tai kivan mekon (tervetuloa mun mekkokaapille 😉 siel on ainakin 80 mekkoa). 

Mä oon ihan häkeltyny eilisillasta yhä, että palaillaan asian ääreen facebookissa, kun oon järjissäni 😉 

Kuvan otti mun äiti, mun luurilla 😀 

~ Hilda

Mä oon onnekas, koska mulla on ihania ystäviä ympärillä, on ihana perhe ja maailman rakkaimmat koirat (vaikka toinen onkin mun veljen). Mun ystävät tukee ja kuuntelee mua, naurattaa mua vedet silmissä ja on aina turvaamassa mun selustan. He tukevat mua, tapahtui mitä tahansa ja kuuntelee mun murheita, jopa keskellä yötä. Ne osaa naurattaa mua, että käkätän maha kippurassa ja vedet silmissä. Ne valaa muhun uskoa, kun itse en usko enää mihinkään. Ne nostaa mut jaloilleni – vaikka keskellä yötä. Kuuntelee mun itkua ja lohduttaa, heille voin soittaa vaikka keskellä yötä. Mun ystävät on kultaa kalliimpia. Ja tiedän olevani samaa heille. Kiitos, rakkahat. 

Mun perhe on samaa maata. Oon yöpyny veljen sohvalla, kun on ollut niin paha olo, etten kyennyt kotiin. Ja se venähti kolmeen viikkoon… mun pahinta aikaa, mut siitäkin selvittiin. Mä tunnen joskus, että selviän mistä tahansa vaikka joskus iskeekin epäluulo, etten selviä. Silloin tää mun rakas tukiverkkoni mun auttaa mua, estää mua vajoamasta pohjalle. Oon joskus ollut aika pohjalla – henkisesti, olin aivan väsynyt kaikkeen. En syönyt enkä nukkunut tarpeeeksi, muistutin varmaan pandaa, mutta tuen avulla elän ja hengitän yhä. Mä en tiedä, kuinka muuten voisin kiittää heitä tärkeitä kuin tässä postauksessa. Mun rakkaisiin kuuluu myös mun koira ja sen kaveri, Veeti ja Santtu. Mulle maailman tärkeimpiä, eikä saa unohtaa Rocya – toisen veljen rohmukoiraa. 

Luotan siihen, että mun ystävät osaa lukea itsensä tästä tekstistä. Paremmin he tunnistaa ittensä tästä kuvasta: 

Veeti.

~ Hilda