Saanko luvan?
Moi!
Onkin taas kulunut aikaa, etten ole tänne kirjoitellut. Edelleen – kotikone on ilman nettiä ja kirjoittaminen luurilla tai tabletilla on hankalaa. En osaa keskittyä. Mutta, mun kuulumiset? Noh, 21.6 kävin äiskän serkulla Kotkassa ottamassa viidennen tatuoinnin. Kukkasten ja kirsikan kaveriks ilmaantui pääskynen. Päivä oli hauska eikä tohon solisluun alapuolelle nyt juurikaan tuntunut, puol tuntia istuin tuolissa. Kaikkiaan oon ollu rääkättävänä 8½ tuntia 😀 Mitähän muuta…? Ömm, joo ja heitin itseni sinkuksi, koska parisuhde meni päin persettä. Musta tuntu, että mä olen hälle se kolmas vaihtoehto. Mä jäin monen muun asian alle. Kolmeen kuukauteen ei juurikaan nähty ja lupauksista ei pidetty. Psyyke ei kestänyt, mulla oli kauhea stressi päällä ja menkatkin jäi pois stressin takia. Nyt ne pirulaiset on tullut jo takasin 😀
Jotenkin on outoa ajatella, että enää mun ei tartte kuunnella miten en tarvi sitä ja tätä lääkettä. Ei tarvi enää puolustella, miksi mä syön näitä! Hemmetti, jos mä olen aloittanut psyykenlääkkeen koska en noussut sängystä ylös ilman painavaa syytä, niin eiköhän ne pillerit ole aika perusteltuja? Mitä sitten, että nykyään päästän pienemmällä suodattimella olevan leipäläpeni uumenista asioita, joita en uskaltanut sanoa vuosi sitten? On päiviä, kun nousen ylös kahdelta iltapäivällä, koska aiemmin en pääse ja koirakin kuorsaa nätisti vieressä ja joskus pomppaan kymmeneltä ylös täynnä virtaa. Näistäkin sain kuulla, että mun masennus tarttui häneen? Hitto, ei tää ole mikään tarttuva tauti 😀 Olo on kevyempi, luottavaisempi eikä tarvi enää pettyä lupauksiin.
Mutta siis kävin hoitajalla äitini kanssa ja sanottiin, että mä en oikein saa pidettyä mun kämppää ihan kuosissa. Koska mä olen väsynyt, en jaksa kaikkea. Kyllä, tiskit on tiskaamatta mutta hei, mä laitoin ne likoamaan. Viimeksi imuroin kolme päivää sitten. Pyykkikori joo vähän pursuaa, mutta ajatelkaa hyvä puoli – mä muistin ostaa pesujauhetta. Ei, en juurikaan jaksa laittaa ruokaa – kotona oon väsännyt sapuskaa hernemaissipaprika- seoksesta, nakeista, sillistä, grillisalaatista ja mangopiimästä. Syön myös leipää, jonka päällä on juustoa tai meetvurstia. Jääkaapissa on myös fetajuustoa. Sängyn alla on villakoirakenneli, koska Veeti möyrii aina sinne kun mennään nukkuu. Silti hoitajan mielestä mä kuulun tuettuun asumiseen ja jotkut hiipparit tulis mun kotiin vahtimaan, että mä teen ruokaa ja siivoan, pyykkään ja tiskaan. Mä en halua! Mua ahdistaa ajatuskin, että ventovieraat tulee mun kotiin. Mun koti on mun turvapaikka, ainoa paikka jossa saan olla rauhassa. Se on mun aluetta, kenelläkään ei ole sinne asiaa ilman lupaa. Ei, en tahdo. Mä en soita OVI- tiimille, että tervetuloa pilaamaan mun turvapaikka. Tervetuloa romahduttamaan mun suojamuuri. Mun koti kuuluu mulle, kukaan ovitiimiläinen ei tule sinne säätämään.
Saanko luvan opetella elämään bipon kanssa omaan tahtiin? En mä pysty nousemaan joka päivä kello kahdeksan. En jaksa käydä koiran kanssa pitkällä lenkillä päivittäin. En jaksa imuroida tai pyykätä tai tiskata, mutta teen parhaani. Aikataulutettu elämä on mulle hankalaa, koska mulla pätkii muisti. Mä pelkään uusia sosiaalisia tilanteita, joten en syystäkin tahdo ulkopuolisia mun kotiin. En aina muista syödä, ruokaa teen harvoin, mutta opettelen kuuntelee mun kroppaa, se kertoo kun on nälkä. Enkä mä tiedä, olenko mä syksyllä valmis lähtemään opiskelemaan vai pilaako mun mielenterveys sen?
Kesäterkuin Hilda