Kirje

Hei Sinä.

Yksi tapa käsitellä näitä asioita oli vetäytyä piiloon. Unohtaa. Halusin aina olla sinulle niin mieliksi ja toisaalta en. Hieman pelkäsin, sillä olit aina jotenkin vihainen. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, näin aikuisempana, oletan että olit tyytymätön elämääsi. Teit pitkää päivää töissä. Aamuvarhaisella lähdit, ja kun tulit kotiin, menit aika pian siitä nukkumaan. Jollain tavoin koin useasti, että olin tielläsi. Silloin lapsena. Tai me kaikki olimme. Ettet oikeasti välittänyt. Että minusta oli vain harmia. En oikeastaan uskaltanut koskaan näyttää, että minua pelotti usein. En tiedä vain mitä se oli. Tai miksi. Kai pienen tytön pelkoa. Silloin olin aina niin onnellinen, kun sain olla töissäsi. Siellä olin vähän kuin pieni prinsessa ja kaikki oli minusta ylpeitä ja ihastuksissaan, sinäkin.

Halusin olla aika paljon sinulle mieliksi. Taisin sen jo sanoa. Halusin aina pärjätä. Koska pärjäämisestä aina puhuit. Siitä että raha ei kasva puissa, ja omat hommat on hoidettava. Sain sinusta kuvan, että pärjäät yksin, siksi siis minunkin. Että voisit olla ylpeä. Vähän varoin koko ajan ärsyttämästä sinua. Mutta tuntui, ettet oikeastaan nähnyt minua. Kokonaan. Etten ole se vain touhuava tyttö. Vaan paljon muutakin.

Sieltä jostain ennen teini-ikää kai minulle on tullut riittämättömyyden tunne. Aikuisiällä olen saanut useasti itseni kiinni siitä, että mitä sinäkin mahdat ajatella, jos kaadun. Kun kerroin kerran sinulle, että jäin sairauslomalle koska en enää jaksanut – niin en muista miten sen otit, mutta koin epäonnistumista. Etten ollutkaan niin vahva kuin sinä. Taisin olla aika herkkä. Taidan vieläkin. 

Eniten minua mietityttää se ettet koskaan ole näyttänyt tunteita, rakkautta tai muuta sellaista. Ainoastaan suuttumista. Tai pohtivaa analyysiä. Tai sitten ei mitään. Ihan kuin sinulle olisi kaikki vähän ihan sama. Vaikka aina olet auttanut, kun olen tarvinnut. Niinkuin esimerkiksi talousasioissa, käytännön asioissa. Vaikkakin joskus olet moittinut ja ärtynyt, että miten taas olen asiani sotkenut. 

Ja itseasiassa, nyt kun tätä kirjoitan, huomaan itsessäni hyvin paljon samoja piirteitä. Tuon myös välittämisen toiselle touhuamalla tai järjestämällä jotakin.. 

Olisin aikoinani kaivannut suuresti sitä, ettei minun olisi tarvinnut pelätä sitä että hylkäät, jos alan tunteilemaan. Tai tunnen ylipäätänsä mitään. Että riittäisin. Että voisi vain olla. Olisi voinut vain olla. Rauhassa. 

Mutta nyt huomaan, että olet vanhentunut. Saanut lapsenlapsia. Näen kuinka näytät välittämistä ja rakkautta pienokaiselle. Olet ylpeä isoisä. Se on hienoa. Ja minusta tuntuu, että olet vähän pehmentynyt. Olet ehkä hieman kärsivällisempi. En tiedä miten nykyisen kumppanisi kanssa menee, mutta minusta on hienoa, että olette yhdessä. Hänessäkin on kestämistä. Huolehtimista.