tunne-elämän EA-taidot

Viitaten edelliseen kirjoitukseeni, että olen lähtenyt selvittämään tunne-elämääni, niin sattumalta aiheeseen liipaten osui silmiini eräs TED -konferenssi video.  ”Miksi meidän kaikkien kannattaisi harjoitella tunne-elämän ensiapua.” Siinä (videossa) osuvasti psykologian asiantuntija kertoi huvittavan vertauksen, että jos vahingossa viillät itseäsi sormeen, niin et sinä ala viiltelemään lisää ”HA-HA, siitäs sain, vielä vähän tuosta ja tuosta” niinkuin ehkä ajatuksillamme itseämme moitimme, jos jokin asia tai tilanne on mennyt kehnosti. Tai että jos kaverisi jalka on poikki, niin et sinä sano ”Hop hop, siitä vain kävelemään, kyllä se siitä oikenee”, mutta kaverille, jolla on masennukseen tai melankoliaan taipumista niin usein sanomme, että ”No, etiäpäin vaan, kunhan touhuat niin kyllä se siitä.” Ei se kyllä välttämättä siitä. 

Mutta onhan se pirun hankalaa kohdata masentunut kaveri, jos ei ole omaan emotionaaliseen maailmaan yhteyttä. Vähän niinkuin jos frendi paasaa vaahtosuussa penkkipunnerruksen vaikeudesta, mutta itse et ole edes liikunnallinen ihminen. Tai joku kertoo suolistotulehdusoirestaan ja sulla ei ole koskaan ollut edes vatsatautia. Tämä on siis minun henkilökohtainen kokemus. Niinkuin sivupalkissani kerronkin. Ja ei, en ole masentunut enkä melankolinen juuri nyt, eikä vatsassa ole ongelmia (juuri nyt), kyllästyin yksinkertaisesti aivan täysin siihen, että toistuvasti samat käytösmallit parisuhteissani aiheuttivat ongelmia. Jopa kaikissa ihmissuhteissani. 

Viimeisimmän suhteen kariuduttua, pakkasin kimpsut ja kampsut yhteisestä kodistamme ja aloin elämään täysin käsittämätöntä vaellusta suhteesta toiseen. (Tai no ei se käsittämätöntä, sillä niinhän olin tehnyt jo teini-iästä saakka. Ehkä lapsuudesta. Vain ihmissuhteiden luonne on muuttunut.) Ja se mitä tunteissani tapahtui karrikoidusti oli salamaihastuminen, rakastuminen, vahva halu olla yhdessä, epätoivo kun toinen ei ole läsnä, ärsytys kun toinen on läsnä, koska ei se kuitenkaan ole tosissaan (eli luottamuksen puute), joka aiheutti sen etten koskaan ollut oikeasti siinä, antamassa itsestäni juurikaan yhtään mitään. Joka jäyti sisälläni, koska syytin itseäni siitä, että kun en anna itsestäni mitään, niin ei tietenkään se toinen voi minua rakastaa. Se taas aiheutti sen, että jätin tyypin ennen kuin se jätti minut, tai ainakin minulla oli edes joku toinen kiikarissa. Etten vain mitenkään huomioisi tunteitani. Että mitä se minussa herättää, kun olenkin yksin. Tyhjiössä. Tai kyllä minä tunsin. Suurta tyhjää. Yksinäisyyttä. Ja sitä, etten uskalla luottaa, rakastaa ja kertoa miltä minusta oikeasti tuntuu.

Enemmänkin sain miehiä luokseni, että minä tarvitsin jotakin, neuvoa jonkin asian suhteen, apua johonkin asiaan mitä en itse voinut tehdä -tai sitten autoin ja neuvoin. Näin tuli hyötysuhde. Koin olevani tärkeä ja hyväksyttävä. Kummassakin muodossa. 

Eihän se ihan totaalista ollut. Sillä sitten kun neuvot ja avut on tehty, ei jää jäljelle mitään muuta kuin minä. Ja hän. Siinä vaiheessa oli jommankumman lähdettävä. Hätä tuli kummassakin tilanteessa. 

Niin onhan tuo aivan vääjämättömän selvää, ettei ihan ole kaikki kohdillaan. Ja piste tuli tähän jokin aika sitten. Nostin luurin kauniiseen käteen ja soitin  kirjoitin mailin eräälle terapeutille ”Minä en luota ihmisiin. Voisimmeko nähdä?”