Läheisyys. Riippuvuus.
Olen aika varma, että on vaikeaa vetää tarkkaa rajaa riippuvuus- ja normaalikäyttäytymisen välille. Jokainen meistä on tavalla tai toisella riippuvainen toisista ihmisistä, aineesta tai muusta. Itselläni on ollut suuri vaikeus myöntää tarvitsevuuttani ja pääsääntöisesti olen aina yrittänyt sopeuttaa käytökseni toisten käyttäytymiseen. En sillä tavoin ole halunnut tuoda omaa tunnetta esiin tilanteista. Aina. Toisinaan kyllä. Käytännössä en ole laittanut selkeitä rajoja. Onko se sitten joustavuutta vai ”riippuvuutta”? Ainakin tahtotilani on ollut, että minut hyväksyttäisiin.
Toisaalta taas olen saanut kuulla olevani suuri jyrä, mutta tosiasiallisesti vain asiakeskeisissä asioissa. En lainkaan tunnepohjaisissa tilanteissa. Vaikkakin asiakeskeisyyteen tulee vääjäämättä mukaan tunteet. Joskus jopa hyvin voimakkaita tunnereaktioita.
Usein kun minulta on kysytty miten voin, minä olen aina voinut hyvin. Minulla on työ- ja perhe-elämä aina kunnossa, sekä elämässä ei ole suurempia ongelmia. Sillä onhan minulla ollut ”työkaluja joilla työstää”. Tutkimukset, ”henkisyys” self-helpkirjat, liikunta, joka joskus meni sairaalloisuuteen.. ja sitten toki toisella tapaa pakeneminen.. maasta, töihin, mielikuvitusmaailmaan, erikoisiin suhteisiin.. Mutta veikkaan noiden olleen vain selvitymisstrategioita. Etten elänyt vaan vain pyrin selviytymään. Siinä sitten hengailin elämässä valeminässä. Ärsyttävintä on se, että eräs ystävä jo tuosta vuosi sitten minulle sanoi. ”Me molemmat olemme vähän tällaisia selviytyjiä.” Tuhahdin, että pyh minähän elän. Muttei se ihan niin ollutkaan. Tällekin oivallukselle oli aikansa ja paikkansa.
Uskon, että terve riippuvuus on yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sitoutumista. Noita fiiliksiä minulla ei ole tosi ollut. Enemmänkin ne ahdistavat. Ovat ahdistaneet.
Minä en tiedä olenko läheisriippuvainen vai en. Äidin kanssa keskustelin vihdoin näistä asioista varovaisesti, ja se mitä eniten pelkäsin, että hän jollain tapaa alkaa soimaan ja syyttämään itseään, ei tapahtunutkaan. Hän oli täysin ymmärtäväinen -kertoi aikoinaan itsekin käyneen terapiassa, jossa todettu häenlle läheisriippuvaisuus.
Se mitä en lapsuusperheessä koskaan nähnyt ja kokenut, oli tarvitsevuus sekä rakkaus äidin ja isän välillä. Nyt hieman olemme kykeneet puhumaan siitä. Kuitenkin se mitä lapsuudessa on piilotettu, voi tuoda ongelmia aikuisuuteen. Ja mulla se on rakkauden vastaanottavaisuus, tarvitsevuuden osoittaminen, sitoutuminen.. Sitä en voi kuitenkaan sanoa, etteikö mua olisi rakastettu. Ehkä jopa ylisuojeltu. Ja toisaalta taas opin vahvan itsenäisyyden, josta kiitollinen. Mutta kai sekin voi mennä liiallisuuksiin.
(Vale)minästä vielä, olemme puhuneet siitä terapeutin kanssa. Olen nyt tiedostanut sen mikä minua eniten on ahdistanut. Se, ettei toinen puoleni ole tullut esiin.. haavoittuvuus, avuttomuus ja totuudellisuus. Ne ovat jossain todella syvällä piilossa. Sopeutujan minä on ottanut hyvin vahvan roolin. Osittain siksi olen kieltänyt omat tunteeni ja tarpeeni. Ennakoin mielummin toisten käytöksen ja tilanteet.
Vähän niinkuin olisin ollut hukassa koko ajan. Elämänsuuntani ollut vähän hakoteillä. Viimeiset kolmekymmentä vuotta. Ja jollain tapaa koen, että mulla on ollut selkiintymätön identiteeti, joten olen ollut helposti ulkoapäin ohjattavissa ja viettien vietävissä. Impulsiivisen käytöksen ruumiillistuma. Täydellisyyden tavoittelija. Huomionhakuisuus. Jatkuva rakastuminen. Häpenyt tunteitani. Toisinaan suuri itsekeskeisyys. Luottamuksen puute. Tuomitseva. Itseä kohtaa. Toisia. (Ehkä sen jo huomaa kirjoituksestakin..)
Onko sitten niin, että se on yleisempää kuin mitä luullaan? Siis läheisriippuvuus?
Tällä hetkellä terapeuttini sanoisi, ettei pidä liikaa analysoida. Olla analyyttinen. Toisaalta hän kehoitti myös kirjoittamaan.
Jokaisella ihmisellä on tarve tulla hyväksytyksi, mutta itsensä aito hyväksyminen on vaikeaa, sillä silloin joutuu hyväksymään itsensä kokonaan. Ja se, että joudun hyväksymään mm. tarvitsevuuteni ja tunteeni on -hiton-vaikeaa-.