Loppuelämän uusi alku

Oon pitkälti oivaltanut sen, etten ole pystynyt varmaan koskaan todelliseen vuorovaikutussuhteeseen kenenkään kanssa. Paitsi asiakeskeisissä jutuissa. Enkä ole koskaan tuntenut yhteenkuuluvuuden tunnetta ja pääsääntöisesti kaikki sitoutuminen ahdistaa. Edellinen avoliitto, olin kai vain rakastunut siihen mielikuvaan ”täydellisestä” liitosta ja siitä että näinhän elämän kuuluu mennä. Sitten kun alkoi tulla todellisuus vastaan, en osannutkaan käsitellä tunteita ja tilanteita. Olin enemmänkin kylmä ja viileä kuin lämmin ja keskusteleva. Joten siis näin aikuisenakin on vahvasti ollut haasteita ja ongelmia liittyen läheisyyteen, ja esim. en pystynyt sietämään opiskeluaikoina ”tyttöjen” kihertelyä ja halimisia. Kontrollifriikki olen ollut aina. Siihen liittyen syömishäiriöt, tunteiden osoittamisen säätely, erilaiset ruokavaliot taikka liikkunnalliset tottumiset. Luottaminen on aina ollut se kulmakivi ja sudenkuoppa, sitä ei ole. Toisaalta taas joskus vain ryöpsäytän melkein tuntemattomalle ihmiselle kaiken skeidan, mutten koskaan läheisimmille. Olen hakenut identiteettiäni vahvasti jo pitkään, ja se todentotta on haitannut ihmissuhteitani sekä varmasti myös töitäni. Sitoutumiskammon ja ainaisen liikkumisen sekä seikkailunhalun piikkin nuo olen laittanut. Mutta todentotta, se on enemmänkin häpeä, taakka ja suuri suru. Sillä kaipaus avoimeen keskusteluyhteyteen, että saan olla täydesti minä, että saan näyttää kuka oikeasti olen, on niin suuri, että välillä olen aivan hukassa. Mä olen aina sopeutunut tilanteeseen kuin tilanteeseen, mielummin kuunnellut ja auttanut muita ja niin hylännyt omat tarpeeni sekä tunteeni. Mutta ei ne kadonneita ole olleet vaan vain piilossa. Kytemässä. Räjähtelemässä. 

Juuri eilen oli tarkoitus hieman selventää ja selkiyttää erästä ihmissuhdetta. En ollutkaan siihen vielä valmis. Torjuin ja olin välttelevä. En päästänyt lähelle. En pystynytkään olemaan täysin avoin. Jotenkin nolotti ja hävetti.

Yllämainittujen asioiden oivaltaminen ei tarkoittanutkaan sitä, että ne olisivat nivelöityneet vielä elämääni ja käyttäytymiseeni. Siitä vähän petyin.