nro1

Kirjoittaminen auttaa jäsentämään elämääni. Se on aika kaaottista. Aina ollut. Impulsiivista ja samaan aikaan muka-niin-henkevää. Ei toki aina. Ei ennen kuin löysin ensimmäisen etapin seesteisempään hengitykseen -sitä ennen olin enemmänkin ulkoapäin ohjattu. (Ehkä edelleen vähän) Ja samalla sisälläni helvetinmoinen sotku. (Ehkä edelleen vähän)

Minä en stressaa pilkkuvirheistä, vaikka syytänkin itseäni monista asioista. Tai tunnen huonoa omatuntoa. Mietin miten olisin voinut säästää toisen pahalta. Kohtelinko toista väärin. Toisaalta asenteeni on samaa aikaa -fak-it. Ei ole mun asia. Toisen asia. Ei mun. Ja silti soimaan itseäni. 

Häpeän omalla tavallani tunteitani ja siksi patoan toisinaan kylmää viileyttä, joka räjähtää käsiin. Olen se tyyppi, joka aina pärjää. Tai noh, ei välttämättä pärjääpärjää mutta selviää. Muttei selvitä. Paitsi nyt. Olen työstänyt kehoa ja henkistä puolta mutten koskenutkaan tunnemaailmaani. Sepä onkin ovela ja erikoinen. En ymmärrä yhtään ja toisaalta analysoimalla ymmärrän hitosti. Mutten tunne. Tunnen mutten ymmärrä mitä tunnen. Ymmärrättekö? En minäkään. Aina. Joskus kyllä. 

Niin ja kirjoittaminen auttaa parantamaan unta sekä alentamaan verenpainetta. Tiedä siitä sitten, mutta (aina vaan mutta) minulle se kävisi.

Ajattelin jokatapauksessa kirjoittaa kokemuksistani ja ajatuksistani. Ehkä sitä kautta saan merkitystä. Johonkin.