Tavallaan on kiehtovaa seurata mitä oman tunnemaailman (voiskohan tuolle olla joku toinen sana) avautumista omassa päässäni. Ja omalla tavalla ärsyttävää. Pelottavaa. Toki blogiblogiin kirjoittamisen tarjoama mahdollisuus jäsennellä elämää on terapeuttista, silti välillä toivoisin voivani vain kirjailla vaikka vain vaatteista, otattaa nättejä kuvia itsestäni taikka kenties tehdä huomioita satiirisesti elämästä. Ehkä jälkimmäisessä onkin jotain minua, kahta ensimmäistä en tunnista (tunnusta) itsessäni. Kirjoittaessani aina välillä sekunnin murto-osassa päähäni tulee ajatus, että ehkä kaikki kelailee mun vain valittavan, tai että olen silkkaa rypemistä koko nainen. Samaan hengenvetoon muistutan itselleni mitä viimeksi terapeutti sanoi, ”et voi ikinä päästä toisen ihmisen ajatusmaailman sisälle, sun ei tarvitse miettiä mitä muut kelailee.” Niinhän se kaiketi on. Aina meillä on oma tausta ja tarina. Emme kai milloinkaan voi olla absoluuttisen objektiivisia. Ja se on hyvä niin.

Hassua oli jokin aika se, että mainitsin yhdelle ystävälleni kuinka analyyttinen olen siitä mitä voisi tapahtua, kun ilmaisen tahtoni tunteeni, että mietin tapahtumaketjun ja lopulta en sitten kerrokkaan mitään. Hän ei ollut koskaan tiennyt sitä. Hän hämmästyi. Hänen silmissään olen ollut voimakastahtoinen nainen, joka tietää mitä tekee. Ja kun tämä nainen tekee ja toimii, hän tekee sen täynnä intohimoa ja naurua, ilman pelottomuutta. Eihän me olla tunnettu kuin kuus-seitsemän vuotta.. Siinä paljastui mulle jälleen kuinka paljon suojelen itseäni ja muita itseltäni. Mutta hän ei pettynyt. Oli kiinnostunut. Se toi minulle hyvän mielen. 

Kirjoittaminen anonyymisti näistä asioista antaa suurta voimaa. Minun ei tarvitse vaivata kavereita mietteilläni. Kirjoittamisella on suuri merkitys tunnistaa ja antaa muotoja ajatuksille, tunteille ja tapahtuneille. Sellainen minä vain olen. Sanailija. Silti minua monesti ahdistaa ja pelottaa, kun olen laittanut viestiä joillekin, purkanut tuntojani. Mietin ja pelkään, että varmasti pitävät minua luuserina ja tyhmänä. Soimaan itseäni, että miksi vi*tussa et tyttö hyvä sano suoraan asioita, olisit vain jättänyt kirjoittamatta. Suureksi onnekseni yleensä tulee takaisin tyynnyttelyä. On tapahtunut kaksi suurta lottovoittoa siihen, ettei kaikki olekaan mätäpäitä ja kun ilmaisen mitä olen, niin se tuo sitä paljon puhuttua, niin omituista inhimillisyyttä. 

Ja vielä mitä tulee terapeutin kehoituksiin, niin on ideaalia tarkastella erilaisia tilanteita, joissa voisin hiljalleen kuoria suojakerroksia pois. Mitä ne tilanteet ovat, joissa en ole täysin vapautunut ja miten ehkä voisin lähteä kuorimaan kerroksia pois?

Tiedän, että joillekin tuollaiset tilanteet voivat olla ihan peruskauraa, mutta kuvitelkaa ihmistä, joka ei ole edes lapsuudesta asti ilmaissut tunteitaan sanallisesti kenellekään, niin minulle sellaiset hetket ovat ihmiskunnan riemukaari. Heh.