Vuoren korkuiset portaat madaltuu

Yritän kirjoittaa jatkumoa edellisiin, mutta kuitenkin siten, että jokainen postaus voisi toimia yksinäänkin. Kun aloitan kirjoittamaan, minulla ei ole mitään selkeää kuvaa mielessä mitä näppäimistöltä tulee. Kirjoitan vain. Silloin kun on hyvä hetki. Silloin kun on pakottava tarve, että täytyy päästää ulos. Useimmiten en osaa kirjoittaa sanoiksi mitä sisälläni myllää.  Sen takia usein otan jonkun lehden, kirjan, minkä vaan missä tekstiä,  poimin sieltä sanan tai kaksi ja kuulostelen mitä ajatuksia siitä herää. 

Kaiken ”helppous” hämmentää minua. En tarkoita nyt kirjoittamisesta vaan siitä kuinka eri tavalla pystyn kohtaamaan ihmisiä. En näe heitä sellaisina joihin minun täytyy takertua, etteivät he katoaisi ja enkä samalla sellaisina, joita minun pitäisi pelätä. Pelätä etten ole tarpeeksi hyvä ja riittävä. Pelätä, että he näkevät totuuden, etten olekaan se ketä luulevat minun olevan. Pelätä, että he varmasti pian pettävät. 

Hitaasti kuori on lähtenyt rapisemaan. Terapeuttini viimeksi kehoitti minua tarkastelemaan tilanteinta, joissa olen melkein kokonaisena läsnä ja sitten kuitenkaan en ole. Että mitä näissä tilanteissa tapahtuu? Miksi en voisi näyttää heikkouttani? Tarvitsevuuttani? Mitä voisin tehdä, että olisin kokonainen? Ja niin olen tehnyt. Varovaisesti. Ilmaissut tunnemaailmaani. Raottanut pientä maailmaa sisälläni. Ja kukaan ei ole minua torjunut. Pikemminkin olen saanut empatiaa ja huolenpitoa, yhteyttä ja lämpöä. 

Erään illan yhteydessä kämmenet hikosivat, sydän teki omaa maratoniansa ja hiki valui rintojen välistä vaikka ilma oli kylmä. Me hetken katselimme toisiamme sen jälkeen, kun käänsin pääni takaisin häntä kohden. Olin kertonut totuutta itsestäni. Kun pudottelin sanoja, niitä mitä oikeasti halusin, tarttui hän kiinni minuun ja halasi. Tunnustelin hänen sydämen ääntä ja minulla oli hyvä olla. Ystävyys on takaisin. 

Olen kevyempi kuin koskaan, vaikka monia solmuja vielä on.