Täydellinen suoritus

Terveisiä mökiltä!

Kyllä se vaan niin on, että muutaman päivän löhöily luonnon helmassa toimii melko hyvänä kimmokkeena kiireisen ja suorituskeskeisen elämän kyseenalaistamiselle. En oo pitkään aikaan ollut noin montaa päivää tekemättä ”mitään”. Itseni kaltaiselle suorittaja-luonteelle lomakin on tietynlainen suoritus ja ahdistun, ellei jokaiselle päivälle ole suunniteltuna jotakin ohjelmaa. Loma tuntuu menevän hukkaan, jos jokaista hetkeä ei käytä hyödyksi nyt, kun sitä aikaa kerran on. Hullua, eikö? Loman tarkoitushan on se, että kalenterin voi vihdoin heittää painavimman kaapin taakse piiloon ja elää täysin fiiliksen mukaan. Jostain syystä mulla on ollut suuria vaikeuksia ymmärtää tää loman tarjoama mahdollisuus. Viime vuoden kesäloma oli kaikkea muuta kuin rentouttava ja akkuja lataava. Suhasin ympäri Suomea pää kolmantena jalkana niin, etten itsekään meinannut pysyä perässä, minne olin milloinkin menossa ja mitkä junaliput oli jo ostettuina. Tänä kesänä olen ottanut vähän rauhallisemmin ja mökille menokaan ei tietenkään ahdistanut, sillä se oli etukäteen sovittu meno ja siis itsessään järkevää lomatekemistä. Ja mitä ihmeitä tollanen oravanpyörästä irrottautuminen voikaan ihmiselle tehdä! Heittäydyin jopa niin villiksi, että laitoin puhelimen äänettömälle. Ja vastoin kaikkia kuvitelmiani, se ei ollut ahdistavaa, vaan ihanaa! Niin rauhoittavaa, etten vieläkään oo kokenut tarpeelliseksi napsauttaa tota pientä nappulaa takaisin normaaliin asentoonsa. Tilaa omille ajatuksille onkin sitten ollut enemmän kuin tarpeeksi. Tuntuu, että mulla olis tästä aiheesta niin paljon sanottavaa, etten edes tiedä, mistä alottaisin.

Mulla suorittaminen on aina nivoutunut tiukasti yhteen kilpailuhenkisyyden ja täydellisyyden tavoittelun kanssa. Tiedän, etten oo lähimainkaan ainut, joka kamppailee samojen tuntemusten kanssa. Kaikki suorittajat tietävät, miten suurta mielihyvää tuottaa jonkin asian vetäminen yli to do -listalta. Kaikki suorittajat tietävät myös, että sellainen lista on loputon. Ei ne suoritukset suorittamalla lopu. 

Koulussa olin aina se ”kympin tyttö”. En itse pitänyt itseäni minään hikipinkona, sillä en omasta mielestäni nähnyt niin paljon vaivaa hyvien arvosanojen eteen. Toki tein aina läksyt ja luin kokeisiin, olihan koulu joukko erillisiä suorituksia, jotka piti kunnialla läpäistä. Otin tuolloin melko raskaasti, mikäli jossakin aineessa epäonnistuin, enkä ymmärtänyt sitä, ettei kaikessa voi – tai pidäkään – olla hyvä. Suorittaminen ulottui lukioikäisenä koulun ulkopuolellekin. Kävin koulun ohella töissä, kaksilla eri pianotunneilla ja musiikin teoriatunneilla. Keikkailin. Kävin lenkillä ja bodypumpissa. Harrastukset tuntuivat usein enemmän velvollisuuksilta kuin oikeuksilta. En jaksanut harjoitella pianoläksyjä, mutten myöskään halunnut lopettaa soittamista, sillä olisin kokenut epäonnistuneeni, jos olisin hylännyt 4-vuotiaasta saakka jatkuneen harrastuksen. Vanhempien ihmetykseksi koulunkäynti ei kuitenkaan kärsinyt kaikesta tuosta hässäkästä. Arvosanat pysyivät hyvinä ja ikävä kyllä totuin siihen, että vähälläkin vaivalla voi onnistua. Sehän oli se juttu – onnistua ja olla paras, ei oppia tai nauttia siitä mitä tekee.

Kaikki muuttui, kun muutin Tampereelle ja aloitin ranskan opinnot yliopistossa. Todellisuus iski vasten kasvoja – ja rajusti. Pieni maalaistyttö, joka oli tottunut saamaan kaiken vähän liiankin helpolla, joutui ensimmäistä kertaa elämässään toteamaan olevansa täysin avuton ja yksi huonoimmista. En ymmärtänyt ranskankielisillä luennoilla juuri mitään. Kuuntelin epäuskoisena kanssaopiskelijoita, jotka äänsivät sujuvasti ja tuntuivat tietävän kaikesta kaiken. Itse olin luuseri, joka änkytti ja vältteli opettajan katsetta, ettei vaan joutuisi avaamaan suutaan kaikkien kuullen.

Miten tässä näin kävi? Mulla ei oikein ollut kokemusta tilanteista, joissa olisin oikeasti ollut niin huono ja avuton. Oon luonteeltani sellainen, että mun pitäis heti osata, muuten hermostun, turhaudun ja menetän mielenkiintoni. Tein jo pienenä vanhemmilleni hyvin selväksi, ettei mua saanut auttaa. Halusin osata ihan itse. Yliopistoon tullessa tilanteeni oli siis melko sietämätön. Aloin pelätä luennoille menemistä ja mua ahdisti aina ennen luentoja ja niiden aikana. Niin pahasti, että melkein vaihdoin alaa heti kättelyssä. Onneksi en. Sen sijaan rohkaistuin ja lähdin vaihtoon. Yhdeksän Montpellier’n auringon alla vietetyn kuukauden jälkeen Suomeen palasi täysin uusi Kati, joka oli oppinut, että itsensä pitää laittaa likoon, jos jotakin haluaa saavuttaa. Mikään ei tässä maailmassa tuu ilmaiseksi. Ja jos ei ikinä astu oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ei itsestään, saati elämästä, voi oikein oppia mitään. Tie on ollut kivinen, mutta palkitseva. Ensimmäisten opiskeluvuosien haasteet poiki mulle loppujen lopuksi jopa graduaiheen. Tällä hetkellä työn alla on siis tutkimus ranskan kielen yliopisto-opiskelijoiden kieliahdistuksesta. 

En tiedä, onko se ollut vaan jonkinlainen puolustusmekanismi, mutta en ole enää yliopistossa ollut niin tarkka arvosanojen suhteen. Ensimmäisinä vuosina suhtauduin välinpitämättömästi varmaan vain siksi, että oli helpompi hyväksyä epäonnistumiset, kun rimaa ei ollut asettanut niin korkealle. Toisaalta voisi luulla, että näin 18-vuotisen opiskeluhistorian aikana olis jo oppinut, ettei nillä kaikilla yksittäisillä kokeilla tai kursseilla nyt ihan oikeesti oo niin hirveesti väliä. Paljon tärkeempää on keskittyä asioihin, joilla on itselle merkitystä, jotka kiinnostaa ja jotka saattaa vaikuttaa oleellisesti tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Tämän kun vaan muistais aina. Suorittaminen ei oo musta nimittäin vielä kadonnut, kuten loma-esimerkki hyvin todisti. Vaadin itseltäni edelleen paljon, vaikken ehkä opintojen suhteen enää niin tarkka olekaan. Kirjoitin ihan ekassa postauksessa, että oon aina antanut ihan liikaa arvoa sille, mitä muut musta ajattelee. Vielä pahempi on kuitenkin se riittämättömyyden tunne, kun ei kelpaa itselleen. Blogin nimi, blurred esquisse, tarkoittaa epäselvää luonnosta/hahmotelmaa, mikä kuvaa hyvin mun ajatusta itsestäni ja kaikesta, mitä teen. Luonnoksesta ei ikinä tuu valmista, kun en ikinä oo tyytyväinen. Niin on myös näiden blogipostausten kanssa. Voisin hioa näitä loputtomiin, eikä niistä silti tulis tarpeeksi hyviä. Tarkoituksena onkin tässä kirjoitellessa opetella hyväksymään omat heikkoudet ja olemaan armollisempi itselleen.

Nyky-yhteiskunnassa jatkuvaa kiirettä ja suorittamista ihannoidaan mun mielestä aivan liikaa. Mitä useampi rauta ihmisellä on samaan aikaan tulessa, sitä kyvykkäämpi, ahkerampi ja parempi ihminen hän on. Miksi ihmeessä? Olen monesti huomannut, että päivät vaan kuluu kaikkia muka tärkeitä asioita suorittaessa ja sitten sitä huomaa missanneensa merkittäviä hetkiä ihan siinä normaalissa arjessa. Niitä, jotka oikeesti tekee elämästä elämisen arvoista. Ehkä nyt olis jo aika ymmärtää, että kaikesta sais niin paljon enemmän irti, jos ei koko ajan tarttis olla todistelemassa muille – tai varsinkaan itselleen – että on niin hemmetin ahkera ja aikaansaava ihminen. Eihän ihmisen itsetunto ja koko elämä vaan voi olla sidottuna erilaisiin suorituksiin. Pitäis pystyä iloitsemaan onnistumisista ja oppimaan epäonnistumisista. Ja niiden välillä nauttimaan siitä, kun ei ole pakko tehdä yhtään mitään. Se se vasta oliskin täydellinen suoritus.

Bisous,

Kati