Blogisynttärit: Miksi kirjoitan?
Kaikki alkoi tästä kuvasta tasan vuosi sitten.
Muistan hyvin elävästi sen aurinkoisen kesäperjantain, kun täyspitkä palkallinen kesälomani alkoi ja päätin sen kunniaksi toteuttaa salaisen haaveeni ja perustaa oman blogin. Ensimmäisen postauksen julkaisin sormet vapisten, mutta vastaanotto oli kaikeksi yllätyksekseni niin rohkaiseva, että tuo ensimmäinen postaus ei suinkaan jäänyt viimeiseksi. Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin tehnyt tätä jo iät ja ajat, vaikka ihan noviisejahan tässä vielä ollaan.
Mutta miksi sitten perustin blogin?
Olen aina pohtinut ihan liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Lisäksi olen perfektionisti, jonka mielestä oma suoritus ei koskaan ole riittävän hyvä. Aloin kirjoittaa, sillä halusin vain yksinkertaisesti höllätä. Unohtaa muiden mielipiteet ja opetella samalla hyväksymään omat puutteeni. Tehdä sitä, mistä nautin. Kirjoittaa. Kuvata.
Blogin nimi, Blurred esquisse, tarkoittaa epäselvää luonnosta, sumeaa hahmotelmaa. Eli juuri sitä, miten itseni ja tämän blogin näen. Tavoitteena on tietysti se, että luonnoksesta voisi vielä joskus valmistua sellainen ”teos”, johon osaisin olla tyytyväinen. Lukemattomia ovat ne kerrat, kun olen vain halunnut unohtaa koko jutun ja aloittaa puhtaalta pöydältä uuden blogin kanssa, kun aiemmat postaukset ovat alkaneet tuntua maailman typerimmiltä. Mutta kehittyäkseen on oltava valmis kohtaamaan oma keskeneräisyytensä ja jatkamaan harjoittelua.
Rakastan sanoilla leikkimistä ja hyvin muotoiltuja lauseita. Aina toisinaan blogeissa tulee vastaan sellaisia mestarikirjoituksia, jotka puhtaalla taidokkuudellaan saavat vain huokaamaan syvään. Jotkut tekstit on vain yksinkertaisesti niin hyvin kirjoitettu, että kaiken sen ihastelun, liikutuksen, huutonaurun tai häkellyksen jälkeen (mistä teksti nyt sitten ikinä kertookaan) pääkopassa jyllää yksi ainoa ajatus: osaisinpa minäkin kirjoittaa tuolla tavalla. Ja tiedättekö, se on luultavasti se kaikista painavin syy siihen, miksi tätä teen.
Minäkin haluan vielä joskus olla mestarikirjoittaja.
Kyllähän ihmisen täytyy hieman hullu olla, kun asettaa itsensä vapaaehtoisesti toisten arvosteltavaksi. Mutta toisaalta – siinäpä se itsevarmuus ainakin kehittyy. Tällaisissa marginaaliblogeissa ei onneksi tule vastaan mitään kovin ilkeitä kommentteja (ainakaan niin, että niistä tietäisin), joskus joku vain saattaa olla hieman eri mieltä. Ja se on ihan okei. Provosoivampia tekstejä on silloin tällöin kiva kirjoittaa, sillä ne herättävät yleensä aina keskustelua. Ja siitä juuri tykkäänkin täällä Lilyssä: täällä on todella keskusteleva ote ja kaikki tapahtuu useimmiten hyvässä hengessä. On ihan mahtavaa seurata, millaisella intohimolla viisaat naiset jakavat ajatuksiaan keskenään. Ja vielä mahtavampaa on se, että saan olla osa tätä yhteisöä.
Kiitos todella paljon jokaisesta ihanasta kommentista, jonka olen saanut niin virtuaalisesti kuin kasvotustenkin, tutuilta ja tuntemattomilta. Ette tiedäkään, miten paljon ne mulle merkitsee.
Suuri kiitos siis lilyläisille ja kaikille teille siellä ruudun toisella puolella <3
Matka on jo tähän mennessä ollut mieletön ja mikä parasta – se on vasta alussa.
Bisous,
Kati
PS. Onko teillä mielessä hyviä postausideoita? Mistä asioista haluaisitte jatkossa lukea?