Älä ole juorukello
Olen viime aikoina alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, miten ihmiset puhuvat toisilleen omista ja yhteisistä ystävistään. Olen huomannut, että aika moni ystävistäni jakaa minulle tuttaviensa asioita melkeinpä yhtä avoimesti kuin omiaankin. Toki olen tätä jossain mielessä itsekin tehnyt – eiköhän meistä jokainen.
Nyt olisikin hyvä aika pohtia, missä menee normaalin keskustelun ja juoruilun raja. Mitä se juoruilu oikeastaan on? Pahansuopaa spekulointia, perättömien juttujen levittämistä, salaisuuksien paljastamista ja liittolaisten kalastelua nyt ainakin. Entä hyväntahtoinen uutisten päivittäminen – onko siinäkin kyse juoruilusta? Omasta mielestäni ei. Sehän vasta hankalaa olisikin, jos pitäisi jokaista kolmatta osapuolta koskevaa kommenttia vältellä siinä pelossa, ettei nyt vain sorru juoruiluun. Tuskin sellainen liian minäkeskeinen mutinakaan kovin hedelmällistä keskustelua saisi aikaan.
Sillä on kuitenkin suuri merkitys, mitä asioita kerromme, miten ja miksi. On nimittäin tärkeää tiedostaa, onko kyseessä harmiton fakta vai todellinen juoru, jonka eteenpäin laverteleminen aiheuttaa surua ja ongelmia. On eri asia kertoa, että hyvä ystävä sai unelmiensa työpaikan ulkomailta kuin paljastaa, että samaisella ystävällä on salasuhde aviomiehensä veljen kanssa. Toki iloistenkin uutisten kohdalla on hyvä varmistaa, saako niitä levittää vai haluaako kyseinen henkilö kertoa ne mieluummin itse.
Uskon, että juoruilu ja muiden asioista puhuminen saavat aikaan tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sen takia lähdemme siihen niin herkästi mukaan. Vaarana on tietysti se, että muodostamme mielipiteitä ihmisistä ainoastaan sen perusteella, mitä olemme heistä kuulleet ilman, että olemme välttämättä edes tavanneet kyseisiä henkilöitä. Välillä tuntuu jopa hämmentävältä tietää jostakin itselle tuntemattomasta ihmisestä niin paljon – varsinkin, jos joskus pääsee tapaamaan kyseisen henkilön ihan kasvotusten. Mites siinä sitten ollaan?
”Moi, mä oon Sirpa.”
”Joo, mä tiedän. Sä asut Vantaalla, sulla on kaksi koiraa ja klamydia. Sait just potkut, koska menit Sidewaysin jälkeen kännissä töihin. Mä tiedän susta jo kaiken.”
Esimerkki oli keksitty, mutta se voisi yhtä hyvin olla myös totta. Miten paljon tiedänkään ihmisistä, joita en tunne tai joita en ole koskaan edes tavannut! Tämä pistää tietysti miettimään: jos minä tiedän näin paljon heistä, kuinka paljon he tietävät minusta? Kuinka suurelle joukolle omat asiani ovatkaan levinneet?
Varsin pelottava ajatus.
Ilkeät ja loukkaavat juorut ovat tietenkin asia erikseen, mutta useimmat osaavat pukea juoruja myös harmittoman humoristisiksi tarinoiksi. Mistä sitten tietää, että raja on ylitetty ja viattomalta tuntuva höpöttely kallistuukin inhottavan juoruilun puolelle?
Omatunto on mielestäni tässä kohtaa paras mittari. Jos tarinan levittämisestä (ja keskustelussa mukana olemisesta) seuraa syyllinen olo, kannattaa mölyt mieluummin pitää mahassa ja vaihtaa suosiolla puheenaihetta. Jos et kertoisi juttua asianosaisen kuullen, älä kerro sitä ollenkaan. Kerro sen sijaan vaikka jokin ihana muisto kyseisestä tyypistä ja kehu häntä! Sekä hänelle itselleen että muille.
Ei siis levitellä muiden asioita ympäriinsä, vaan keskitytään olennaiseen eli juuri siihen ihmiseen, jonka kanssa kulloinkin juttelemme. Ei minua ainakaan huvita enää kertoa omista asioistani sellaiselle tyypille, joka jakaa jatkuvasti muiden kavereidensa asioita minulle – uskoakseni minunkin asiani liihottelevat nimittäin sellaisen tyypin suusta hyvinkin pian näiden muiden kavereiden korviin.
Mitä mieltä sinä olet – missä menee juoruilun ja normaalin keskustelun raja?
Saako muiden asioista puhua?
Bisous,
Kati