Juhannus maissipellolla
Myöhäiset juhannusterveiset Pennsylvaniasta!
Tänä vuonna mun juhannus poikkesi hyvin paljon siitä normaalista, suomalaisesta keskikesän juhlasta. Ei mökkeilyä eikä saunomista – saati sitten vihtomista. Ei grilliruokaa eikä viiniä. Ei juhannuskokkoa eikä juhannustansseja. Ei yötöntä yötä eikä vallatonta valvomista. Ei mitään. Kukkapannan sentään löysin siskon matkalaukusta, kun seppelekukkiakaan ei ollu saatavilla!
Silti, tai just sen takia, tää juhannus oli yks mieleenpainuvimmista. Iskä the superkuski ajo meijät New Yorkista Philadelphian kautta Lancasteriin – Yhdysvaltojen mittakaavassa melko pieneen kaupunkiin, jossa meille kuitenkin riitti melkoisesti ihmeteltävää. Tässä maissipeltojen peittämässä kaupungissa vaatimattomuus ja suuruudenhulluus muodostaa hyvin mielenkiintoisen ristiriidan. Omaleimaista ja perin yksinkertaista maalaiselämää viettävät amissit noudattavat tiukkaa kristillistä kuria vältellen sähkölaitteita ja kaikkia ulkopuolisia vaikutteita, kun taas kaupungin muut asukkaat shoppailevat suurensuurissa ostoskeskittymissä mentaliteetilla ”enemmän on enemmän”. Silti uudenkarheat citymaasturit ja vanhat hevosvaunut kulkevat sulassa sovussa samoilla teillä, mikä on musta ihan mieletöntä. Kukin tavallaan! Meillä oli buggy riden eli hevoskärryajelun muodossa mahdollisuus päästä kokemaan pieni osa siitä, millaista elämä voi olla, kun se ei pyöri pelkkien mukavuuksien ja kiireen ympärillä. Voisi tehdä ihan hyvää itse kullekin, sanonpahan vaan.
Syy meidän vierailuun tässä silmänkantamattomiin jatkuvien maissipeltojen kaupungissa ei kuitenkaan ollut (pelkästään) amissien elämäntapaan tutustuminen, vaan kyläily äidin host-vanhempien luona pienenpienessä lähikylässä, Peach Bottomissa. Ja miten absurdilta se tuntukaan! Hengailla vieraassa talossa vieraiden ihmisten luona kuin mummulassa, jossa ei koskaan ennen oo käynyt. Mummulalta se kyllä tuntu ihan syystä: saatiin lahjoja, meijät vietiin syömään ja shoppailemaan ja löysin jopa oman valokuvani kirjahyllystä, vaikken ikinä oo kyseisiä ihmisiä tavannut. En voi edes kuvitella, miltä äidistä tuntu palata paikkaan, jossa on asunut 17-vuotiaana. 17! Ja silti meitä kohdeltiin ku keitä tahansa sukulaisia.
Mun mielestä meillä oli ihan mahtava etuoikeus päästä oikeaan amerikkalaiseen kotiin näkemään oikeaa amerikkalaista elämää. Kuuntelemaan ihanaa aksenttia. Katselemaan valokuvia, joilla oli koristeltu koko talo lähes lattiasta kattoon. Syömään lounasta, joka oli just niin jenkkimäistä ku vaan voi olla. Ruokarukouksen jälkeen saatiin sipsejä, hervottomia juustokuutioita sekä ”kanasalaattia” eli sämpylä, jonka väliin oli tungettu majoneesia ja kanaa. Lounaaseen kuului myös banaanikakkua banaanirahkalla höystettynä. Veikkaan, että heille vois olla vähintään yhtä paha järkytys tulla meijän luokse syömään… Mutta vitsit miten avosylin meijät otettiin vastaan, se oli niin upeeta! Ja parin päivän jälkeen tuntukin jo melkein siltä, ku oltais oikeesti oltu sukua.
Vaikka juhannus Pennsylvaniassa ei siis ollut yhtään hullumpi, piti meidän tänään taas jo jatkaa matkaa eteenpäin. Tällä hetkellä ollaan Kanadan puolella ja nautitaan porekylvyistä Niagaran putouksia ikkunasta katsellen. Elämä osaa toisinaan olla aika lepposaa.
Bisous,
Kati
// Midsummer in the cornfields of Lancaster, Pennsylvania. I had the opportunity to get to know my mom’s host parents and the place she used to live in the late 70’s. //