Kahvittelen ystäväni kanssa kuunnellen tarinoita hänen elämästään, joka minun näkökulmastani vaikuttaa täydelliseltä. Käyn kupposella toisen ja kolmannenkin kanssa. Yksi hehkuu raskauden mukanaan tuomaa onnea, toinen matkustaa koko kesäksi ulkomaille ja kolmas näyttää paremmalta kuin koskaan. Jokaisella heistä on työpaikka. Olen koko sydämestäni onnellinen heidän puolestaan, mutten silti voi olla syyllistymättä pieneen kateuden pistokseen.

Milloin on minun vuoroni?

Itse olen tällä viikolla tehnyt vaikka mitä kesäjuttuja. Käynyt kesäteatterissa, syönyt liian monta jäätelöä ja nauttinut auringosta meren äärellä. Kaiken tämän lomassa olen kuitenkin katsellut ohikulkevia ihmisiä ja tullut allergiseksi heidän hymyilleen. Lomalla, lomalla, tuokin on varmasti ansaitulla kesälomalla. Entä minä? Jo vain, olenhan minäkin lomalla – mutta en vapaaehtoisesti.

Olen kuluneen kevään aikana hakenut kymmeniä ja taas kymmeniä työpaikkoja, tuloksetta. Paria pätkätyötä lukuun ottamatta kalenterini on pysynyt surullisen tyhjänä. Lähes päivittäin tunnen itseni hyödyttömäksi epäonnistujaksi, joka ilman kannustavaa tukiverkkoa olisi varmasti jo hukkunut omiin kyyneliinsä. Aina tuttuihin törmätessäni joudun latelemaan samat repliikit: ei vieläkään ole löytynyt, olen hakenut, en tiedä mistä kiikastaa, joo vaikeaa on. Ja niin se totta vie onkin.

Ainut paikka, jonne olisin tähän mennessä päässyt, paljastui niin paskaksi huijarifirmaksi, etten ottanut työtä vastaan. Ja tiedättekö – nyt aletaan olla siinä pisteessä, että tosissani mietin, olisiko sittenkin pitänyt. Mikä helkutti tässä systeemissä on vikana, kun koulutettu, ahkera ja se kaikkien kaipaama ”hyvä tyyppi” ei vain löydä työpaikkaa? Joku saattaa pitää valikoivana, mutta onko väärin etsiä ensisijaisesti edes lievästi omaa koulutusta vastaavaa työtä? Vaikka oman alan käsite onkin kohdallani hieman häilyvä, haluaisin edelleen uskoa, että minusta on muuhunkin kuin patonkien paistamiseen (been there, done that). Pidän itseäni optimistina, mutta kaikilla on rajansa. Pelkään saavuttaneeni omani.

Olen lukenut näitä kuuluisia ”rekrytointiammattilaisten” rustaamia artikkeleita, joissa muun muassa tympäännytään siitä, etteivät työhakemukset ole tarpeeksi viihdyttäviä. Ainakin tämän vuodatuksen perusteella työhakemuksesta tulisi laatia toimintaelokuvan draaman kaarta noudatteleva pläjäys, joka saa rekrytoijan hapuilemaan ennemmin popcorn-kulhoa kuin hiusväriä harmaantuville hapsilleen. Siis mitä helvettiä. Enää ei riitä, että osaa sen oman hommansa. Pitäisi olla myös käsikirjoittaja, graafikko, ajatustenlukija, ihmistuntija, psykologi ja varmaan koomikkokin. Eihän sitä ikinä tiedä, millainen elokuvakriitikko sen hakemuksen lukee –  kaipaako hän tällä kertaa huumoria, toimintaa, asiallista dokumenttia vai kenties yli-innokasta musikaalia. Ymmärtänette varmaan, miksi työnhaku on mielestäni täysin vieraantunut oikeasta elämästä. Enää ei edes asioida suoraan sen potentiaalisen työnantajan kanssa, vaan kosiskellaan näitä työhönsä tympääntyneitä rekrytoijia, jotka kikkailevat omassa virkaintoisuudessaan missaten siinä sivussa läjäpäin hyviä hakijoita.

Jokaisen kiitosmuttaeikiitos-viestin jälkeen oloni on alakuloinen ja pettynyt. Aika pian suruni kuitenkin väistyy suuttumuksen tieltä. Kuulen usein juttuja eri alojen työntekijöistä, jotka ovat laiskoja tai tekevät muuten vain hommansa huonosti. Tuntuu äärimmäisen epäreilulta, että olisin valmis antamaan työlleni 110%, mutta silti hyödyllisin päivän aikana tekemäni asia saattaa jäädä poikaystävän sukkien pesemiseen. Ei sillä, etteikö sekin olisi tärkeää, mutta silti…

Anteeksi avautumisesta, nyt oli vain pakko päästellä vähän höyryjä. Eiköhän tällä loputtomalta tuntuvalla odotuksellakin jokin tarkoitus ole. Sitä odotellessa! (Toden totta, odotellessa.)

Löytyykö muita työttömiä työnhakijoita?

Miten teillä menee?

Bisous,

Kati