Vilhelmiina kirjoitti kuukausi sitten ajatuksia herättävän tekstin Do we travel – or do we travel through the lens?

Olen pohdiskellut paljon samoja asioita, joten päätin kirjoittaa oman versioni aiheesta.

* * * 

Kun lähdemme matkalle, haluamme ennen kaikkea nähdä. Kaikkea uutta ja mielenkiintoista, kaunista ja yllättävää. Näkemiseen on kehitetty aikojen saatossa erilaisia välineitä, koska paljaalla silmällä katsominen ei muistijäljen lisäksi jätä mitään konkreettista muistoa nähdystä kohteesta. Totisesti, nykymatkailija ei lähde enää mihinkään ilman kameraa, sillä asioita, joita koemme matkalla, on helpompi tallentaa kuviin kuin verbalisoida. Kuvaamisesta on tullut monelle matkailijalle itseisarvo, jota ei tarvitse perustella. Matkailijalla on ikään kuin pakottava tarve kuvata kaikki ne kohteet, joita hän on muidenkin matkakuvissa nähnyt.

Väitän, että lähes jokainen matkailija on saanut kimmokkeen matkalleen jostakin visuaalisesta lähteestä – oli se sitten tuttavan Facebook-seinällä nähty valokuva, ammattimaisen houkuttelevasti tehty mainos, suosikkitelevisiosarja tai vaikkapa kuuluisa maalaus. Kun kohteeseen päästään, aiemmin nähdyt kuvat toimivat virikkeinä omille kuville. Pariisissa ei siis missään nimessä voi käydä ilman, että ottaa kuvan Eiffel-tornista. Tämä liittyy läheisesti myös suurimmalle osalle yhteisiin ”naiiveihin kuviin”, joita ihmiset luovat mieliinsä ilman suoraa paikallista kokemusta. Naiivit kuvat ovat siis vähän kuin laajalti levinneitä stereotyyppejä. Kun puhutaan New Yorkista, jokainen näkee mielessään pilvenpiirtäjäsiluetin, vaikkei olisi koskaan käynyt kyseisessä kaupungissa. Mikä hauskinta, usein näistä itsestään selvistä kohteista on vieläpä tapana ottaa lähes identtisiä kuvia samoista kuvakulmista.

Tiesitkö, että tunnettujen kuvauskohteiden lähellä on joskus jopa kylttejä, jotka osoittavat ammattilaisten suosittelemat kuvauspaikat, joista saa parhaan kuvakulman?

Jep, kyllä vaan. Näitä paikkoja kutsutaan Kodak picture spoteiksi.

Mielestäni kirjailija Susan Sontagin ajatukset siitä, että valokuvat ovat keino kontrolloida uutta tilaa ja ne ikään kuin todistavat matkan pätevyyden (”kaikki tärkeä on nähty”), ovat todella kiinnostavia. Kuvat ovat ikään kuin osoitus siitä, että matka on suoritettu onnistuneesti ja hyväksytysti, kun kaikki näkemisen arvoinen on taltioitu muistikortille ja sukulaisille voi sitten kotona esitellä, että ”tuollakin tuli käytyä”. Pohtiessani omaa matkusteluani tulin siihen tulokseen, että olisin luultavasti ajatellut tiettyjen matkojeni jollain tasolla epäonnistuneen, jos en olisi saanut otettua tietynlaisia valokuvia tietyistä kohteista. Matkalla stressaan aina kuvien ottamista, enkä pysty rentoutumaan ennen kuin tietyt kohteet on kuvattu. Välillä kuvia on otettu jopa niin antaumuksella, että matkaseurakin on jo ehtinyt moneen kertaan tympääntyä. Itselleni kuvat merkitsevät (myös matkailun ulkopuolella) todella paljon, sillä pääsen niiden kautta palaamaan ikimuistoisiin hetkiin milloin tahansa yhä uudelleen.

Toki voisin miettiä, tallentuuko kuviin oikeasti henkilökohtaisia havaintojani maailmasta ja tapahtumista, vai näkyykö niissä vain epätoivoinen yritykseni ottaa mahdollisimman hyviä kuvia tilanteista, joita en oikeasti ole edes kokenut kameraan uppoutuessani. Voinko edes puhua ikimuistoisista hetkistä, jos ainut ”unohtumaton” muisto tilanteesta on konkreettinen, ikuisesti säilyvä valokuva? En todellakaan haluaisi olla sellainen nykyhetkestä vieraantunut tollo, joka ei kuvaukseltaan ehdi kokea asioita. Sellainen, joka missaa kaikki arvokkaat hetket säätäessään valotusta ja etsiessään oikeaa kuvakulmaa.

Mutta sellainen minä olen valitettavasti välillä tainnut olla.

Olen pohtinut paljon myös sitä, miksi matkakuvat tuntuvat lähestulkoon turhilta, jos en julkaise niiden parhaimmistoa sosiaalisessa mediassa tai edes kehystä niitä kirjahyllyn päälle. Otanko kuvia sittenkään itseäni ja myöhempää muistelua varten, vai motivoidunko kuvaamaan vain, jotta saisin Facebookin ja Instagramin välityksellä osoitettua viettäneeni täydellisen lomamatkan? Tässä on selkeä itsetutkiskelun paikka varmasti myös monilla muilla kuin minulla.

Jos aiemmin on pohdittu sitä, mitä ihmiset ovat valmiita maksamaan lomamatkoistaan, niin nyt voisi kai kysyä, paljonko ihmiset ovat valmiita maksamaan täydellisistä lomakuvista. Vastaus on simppeli: paljon rahaa sekä paljon menetettyjä hetkiä.

Mitä mieltä sinä olet? 

Menettääkö lomamatka ideansa, jos kohteessa heiluu vain kamera kädessä?

Bisous,

Kati