Välillä saattaa mennä monta päivää niin, etten edes muista sen olemassaoloa. Sitten se kuitenkin taas tupsahtaa mieleen ja tajuan, etten ole kuullut siitä pitkään aikaan mitään. Pitäisköhän ottaa yhteyttä, mietin, ja jatkan Netflixin katselua kaikessa rauhassa. Unohdan ajatuksen saman tien. Ei tänään, huomenna sitten. Ja mitä kauemmin välttelen sitä, sen vaikeammaksi yhteydenpito käy. Kuluu päiviä. Kuluu kuukausia. Huomaan olevani todella hyvä keksimään kaikenlaista turhanpäiväistä tekemistä, jotta mun ei tarvitsisi kohdata sitä.

Kuvittelen mielessäni, miten sietämätön jälleennäkemisemme tulisi olemaan. Se mulkoilisi mua kuin lapsensa hylännyttä äitiä ja tuhahtelisi selityksilleni. No tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista, yrittäisin, vaikka tietäisin itsekin puhuvani pelkistä tekosyistä. Se luultavasti kieltäytyisi yhteistyöstä ja heittäytyisi hankalaksi, vaikka kuinka yrittäisin leperrellä sille ranskaksi.

Emme ole sielunsiskoja, emmekä sydänystäviä. Kun tapaamme, emme voi vaan jatkaa siitä, mihin viimeksi jäimme. Varsinkaan, kun viime kerrasta on jo neljä kuukautta (!), enkä oikeastaan edes muista, mitä silloin teimme. En juurikaan viihdy sen seurassa, mutta kaikista laiminlyönneistäni huolimatta se ei tunnu tajuavan mun vihjeitä. Ei anna unohtaa itseään. Ei häviä, vaikka kuinka sitä salaa iltaisin peiton alla toivoisin.

Kuvitelmat jäätävästä jälleennäkemisestä riittävät sammuttamaan jo valmiiksi olemattoman toivonkipinän tältä(kin) illalta. Ehkä vielä joskus, gradu.

Bisous,

Kati

// Long time no see, master’s thesis. Maybe someday. //