Tunteisiin: Turhauttava saamattomuus

Turhautumisen tunne syntyy, kun ihminen kokee tekevänsä jotakin hyödytöntä, eikä pysty vaikuttamaan oman elämänsä asioihin haluamallaan tavalla. Turhautuminen voi olla myös tylsistymistä, jos tekeminen loppuu kesken.

Työttömän näkökulmasta turhautuminen on todellakin kaikkea tuota ja vielä enemmän. Olo on superhyödytön. Kunnon kansalaisen kriteerit eivät täyty, kun ei leimaa kellokorttiaan joka arkiaamu ja pyöri oravanpyörässä vähintään kahdeksan tuntia päivässä. Näistä tuntemuksista käytiinkin jo varsin yksimielistä keskustelua Aamusta toiseen (työtön)-postauksessa. Tuosta kirjoituksesta lähtien olen kyllä tehnyt töitä joka viikko, mutta koen itseni silti edelleen työttömäksi. Minulla ei ole vakituista työpaikkaa, eikä edes työsopimusta. Palkallisia työtunteja kertyy viikossa keskimäärin saman verran kuin kunnon kansalaisella maanantain kahvitaukoon mennessä. En kuulu systeemiin – eli en siis mihinkään. Työhakemusten kirjoittaminen turhauttaa aivan valtavasti, sillä jatkuva kiitosmuttaeikiitosten saaminen (aina ei tule edes niitä) osoittaa kaiken sen vaivannäön olleen taas kerran turhaa. Saati sitten se, että työpaikkailmoitus poistetaan (ennenaikaisesti) juuri sillä sekunnilla, kun olet lähettämässä viimeisteltyä hakemustasi selaimen kautta, eikä järjestelmä enää hyväksy hakemustasi… seriously!?

Tämä ei kuitenkaan ollut se asia, johon oli tarkoitus tänään pureutua. Omalla kohdallani turhautumisen tunne kumpuaa nimittäin tällä hetkellä tekemisen puutettakin enemmän, noh, tekemättömyydestä. Inhoan saamattomuutta. Ja kaikista pahinta on se, kun on itse se, joka ei saa aikaiseksi. Voi Mäkelä minkä teit – tai siis et tehnyt! Vaikka olen periaatteessa työtön ja tekemistä vailla, en silti saa aikaiseksi tiettyjä asioita, jotka ovat olleet listalla jo tovin jos toisenkin. Naurettavaa, mutta totta. 

Saamattomuudestani johtuen en siis ole vieläkään…

… käyttänyt kuntosalilahjakorttia, jonka sain joulukuussa ja jonka viimeinen aktivointipäivä on… kappas, tänään. Vieläköhän ehtisi..?

… käynyt lenkillä uudessa kotikaupungissa, vaikka se piti tehdä heti muuton jälkeisenä maanantaina – 4,5kk sitten. Oh well, ehkä sitten kesällä. Tarkenee katsella maisemiakin, eikä vain puuskuttaa pusakan kaulukseen.

… lukenut Pikku Prinssiä, joka jokaisen ranskanopiskelijan tulisi tuntea läpikotaisin. Helpottaakseni tämän mission läpiviemistä ostin vieläpä kyseisen kirjan kotiin yli vuosi sitten. Näyttää saaneen mukavan pölyhunnun tuolla kirjahyllyssä.

… eronnut opiskelijoiden sähköpostilistoilta, vaikka turhat viestit ärsyttävät minua suunnattomasti. No, sitä varten on ”teinihotmail” – roskapostien kaatopaikka! Ainahan voi luoda uuden osoitteen ja antaa tarpeettomien viestien kertyä vanhaan.

… opetellut tekemään spiraaliperunoita, vaikka niiden ohje on ollut puhelimessa omalla välilehdellään jo ainakin viime kesästä saakka. Kierreranut, me tapaamme vielä! Jos ei meidän keittiössämme, niin ainakin Linnanmäellä.

… hankkinut sipulipurkkia, jollaisen olisin halunnut heti muutettuamme. Hävettää myöntää, mutta nyt sipulit hengailevat tyytyväisinä leipien kanssa samassa korissa, onneksi sentään muovipussissa. Älkää kysykö miksi…

… heittänyt pois loppuun käytettyä valokynää, jolla ei ole tehnyt enää kuukausiin yhtään mitään. Ihan kuin se tuolta meikkipöydän laatikosta itsestään hyppäisi roskikseen – saati muuttuisi taas käyttökelpoiseksi.

… aloittanut kuvakirjan tekemistä viime kesän USA:n matkasta. Äiti onneksi teki jo yhden, niin voin sitten periä sen, kun omani ei kuitenkaan valmistu koskaan.

 

Miten turhauttavaa! 

Ja niin omituista, sillä pidän itseäni oikeasti hyvinkin tehokkaana ja ahkerana tyyppinä. Miksi ihminen kuormittaa mieltään omasta saamattomuudesta johtuvalla turhautumisella? Kertokaa, jos tiedätte – minä en.

Missä asioissa te olette saamattomia?

Turhaudutteko helposti?

 

Bisous,

Kati