Epäonnistumisesta

Aloitetaanpa blogi raflaavasti. Miltä tuntuu epäonnistua satojen tuhansien ihmisten edessä? No pahalta tietenkin. Miltä tuntuu pettää itsensä tosipaikan tullen? No ihan helvetin pahalta. Mutta siitäkin näköjään selviää.

Bääbsyli tarttuu haasteesen

Kun on utelias luonne, sitä huomaa päätyvänsä mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin. Siten kai löysin itseni 2009 vuoden loppupuolella osallistumasta sooloartistina Suomen Euroviisukarsintohin. Poikakaverini bändin kanssa osittain vitsinä lähtenyt kokeilu oli muuttunut matkanvarrella todeksi ihmisten äänestäessä meidät avoimesta sarjasta yhdeksi vuoden 2010 euroviisukokelaista. Seikkailu oli alkanut!

Ihanaa ja upeaa talkoojengiä

Nollabudjetilla, ilman minkäänlaista kokemusta tv-produktiosta ja todellisella tee-se-itse -hengellä toteutettu projekti oli upea, hauska ja ihana. Teimme hyvää promootiota, minulla oli upea vaatesuunnittelija, upeita taustajoukkoja liittyi mukaan ja ihmiset kannustivat. Kunnes..

Minä epäonnistuin. Sillä yhdellä tärkeällä hetkellä, kun se kaikki työ ja promootio mitä taustalla oli, olisi pitänyt lunastaa. Tv-kameroiden edessä suorassa lähetyksessä en tehnyt kunnolla sitä yhtä asiaa, millä oli merkitystä. Lauloin suoraan sanottuna päin helvettiä. Esiintymiskokemuksestani huolimatta epäonnistuin.

Viisukuvauksien loputtua ja kameroiden sammuttua YLEltä sanottiin heipat, eikä heistä sen jälkeen kuulunut. Vietin viikonlopun kuumeessa sohvan pohjalla vuorotellen hysteerisesti itkien tai lamaantuneena tv:tä tuijottaen, miettien miksi ihmeessä piti moiseen hullunmyllyyn sekaantua. Minut oli vallannut kokonaisvaltainen ja lamauttava häpeän ja pettymyksen tunne. Kuvittelin kuinka kaikki nauroivat minulle, kuinka läheiset häpeäisivät minua ja bändikaverit hylkäisivät. Olin menettänyt kasvoni, katu-uskottavuuteni ja ylipäätään kaikki mahdollisuudet tehdä musiikkia enää koskaan. Typeryyksissäni luin netissä kiertäneitä haukkuja itsestäni ja kaupassa luin vaivihkaan iltalehdistä musiikkieksperttien murska-arvioita. Elämä taisi olla sitten siinä, kiitos vaan ja oli kiva tuntea.

Vaan niin sitä elämä jatkuu. Töihin menin kuten ennenkin, ystävät eivät lopettaneet soittamasta, bändin kanssa jatkettiin musiikintekoa ja keikkailua ja vanhemmatkin sanoivat olevansa ylpeitä. Poikaystävä oli vierellä pitämässä kädestä koko ajan. Jonkin ajan kuluttua saatoin jopa nauraa itselleni ja miettiä outoa kokemustani humoristisesti. Ehkäpä tämä epäonnistuminen ei sittenkään määrittäisi minua laulajana tai ainakaan ihmisenä?

Tukeni ja turvani, Mr Blushing

Ei silti, edelleen tuo kokemuksesta aiheutunut mielipaha saapuu toisinaan kummittelemaan. Erityisesti silloin, kun ulkopuoliset siitä jaksavat muistuttaa. Tämän kokemuksen myötä olen kuitenkin oppinut sen, että mikään muu ei ole tärkeämpää, kuin kunnioittaa itse itseään. Pahinta epäonnistumisessa on kohdata itsensä. Tärkeää on myös pystyä nauramaan itselleen, sillä itsensä liian vakavasti ottaminen osuu vain omaan nilkkaan.

Minulla on ääni ja pystyn edelleen laulamaan, ainakin omaksi ilokseni. Millään muulla ei pitäisi olla merkitystä. Elämä hymyilee ja viisut on sulosenkatkera muisto, mutta tärkeä sellainen. Sain kokemuksen myötä paljon uusia ihania ystäviä, roimasti kokemusta ja tutustuin Suomen mahtavaan viisufanijengiin. Siksi hetkeäkään ei viisuiluihin ryhtyminen enää kaduta.

Noh, tässä teille kuitenkin tämä kokemus jaettavaksi:

http://www.youtube.com/watch?v=M72zdkETUX8

Itse olen tämän pystynyt katsomaan vain kerran. Ehkäpä pitäisi nyt pienen etäisyyden jälkeen katsoa uudestaan.