11. Lasiruumiit

Erik Axel Sund,  Lasiruumiit

2015, Otava

411 sivua

 

Viime vuonna koukutuin täysin Varistyttö-trilogiaan. Kirjat olivat mukaansatempaavia, taitavasti kirjoitettuja ja rajuja. Ensimmäistä kirjaa lukiessani mietin jopa, että nytkö tuli vastaan ensimmäinen rikoskirja, jonka tarina on liian rankka luettavaksi. Ei ollut, vaikka välillä vähän pitikin nieleskellä. Kaikki kirjat lukeneet tietävät varmasti mitä tarkoitan. Kirjailijat vievät kuitenkin tarinaa eteenpäin sellaisella vauhdilla, että kirjoja ei voinut laskea käsistään ennen viimeisen sivun kääntämistä. Erik Axel Sundin kirjailijanimen takana vaikuttavat kaksi ruotsalaista, Jerker Eriksson ja Håkan Alaxander Sundquist. Yhdessä he ovat luoneet tunnetuksi tulleen Varistyttö-trilogian ja nyt uuden romaanin Lasiruumiit, joka avaa uuden trilogian.

 

Tässä ehkä kamalin kirjan kansikuva, johon olen koskaan törmännyt. En tiedä miksi tämä kuva karmii minua aivan mahdottomasti. Hyh.

 

Kirjan päähenkilönä tapaamme edellisistä kirjoista tutun poliisin, Jens Hurtigin. Hän saa tutkittavakseen kansionipullisen nuorten itsemurhia, joissa kaikissa yhteisenä tekijänä on underground-artisti Nälän musiikki, jota nuori on kuunnellut ottaessaan itseltään hengen. Hurtig joukkoineen alkaa tutkia tapauksia ja koettaa selvittää mysteerisen Nälän henkilöllisyyttä upoten syvemmälle ja syvemmälle sianveren tuoksuiseen extreme-musiikin maailmaan. Tarinassa on kirjailijakaksikon tyylin mukaisesti monta päähahmoa, joiden omat tarinat kietoutuvat yhteen lopussa.

 

Varistyttö-kirjojen jälkeen odotin todella innoissani uutta teosta. Kirja on taattua laatua ja samaa vauhdikasta, elokuvallista ja lyhyisiin lukuihin perustuvaa tyyliä kuin aikaisemmatkin. Kirjaa lukiessa täytyy välillä todella keskittyä hahmoihin ja heidän tarinoihin, jotta ne eivät sekoitu toisiinsa. Toisin kuin Varistyttö-kirjoissa, tarinan pääjuoni ratkeaa kirjan lopussa, mutta jatkoa varten tarinaan jää avonaisia juonikuvioita. Ahmaisin kirjan samalla tavalla kuin Varistytötkin, sitä ei vaan voinut jättää käsistään. Kirja on yksinäänkin eheä tarina ja samanlaista cliffhangeria, kuin edellisessä trilogiassa ei lopusta löydy. Kirja ei myöskään ole niin ahdistava kuin aikaisemmat, vaikka verta ja suolenpätkiä tästäkin löytyy. 

Mielestäni pohjoismaisen rikoskirjallisuuden parhaimmistoa, mitä mieltä sinä olet?