7. Onnen tunti
Anna-Leena Härkönen, Onnen tunti
2012, Otava
287 sivua
Aika on jyrännyt kuin höyryjuna, kaksi kuukautta on kulunut ja ne tuntuvat kahdelta viikolta. Näihin kahteen kuukauteen on mahtunut vaikka mitä; työttömäksi jääminen, uuden ja ensimmäisen oman alan vakityön saanti ensi syksystä alkaen, lopullinen päätös vaihtaa kaupunkia loppukesästä ja samalla kantaa kahden kodin tavarat yhden katon alle, kihlautuminen, omat ja monien muiden läheisten synttärit ja viimeiseksi jo yli viikon kestänyt flunssa. Kamalan paljon kaikkea! Lukuprojektin tahti on hiljentynyt, mutta ei kokonaan tyrehtynyt sentään. Tässä viimeisen kahden kuukauden luetut kirjat, joista tänään esittelin päällimmäisen. Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsinkin, heitin rikoskirjallisuuden hetkeksi hyllyyn ja valikoin tarkoituksella jotakin aivan muuta lukulistalle. 🙂
Hankin Härkösen Onnen tunti -pokkarin kirjakaupan pokkarikimppamyynnistä. Tartuin kirjaan, koska muistelin pitäväni Härkösen tyylistä kirjoittaa, hänen sarkastisesta huumorintajustaan ja tarkasta kielestään. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, tarina mielenkiintoinen ja todentuntuinen eli kirja oli siis oikein mukava yhden illan kirjakumppani.
Tarina kertoo Tuulan ja Harrin pienestä uusioperheestä, johon kuuluu myös Tuulan esiteini Roope. Tuulaa mietittää ajatus toisen lapsen hankinnasta, joka ei ole kuitenkaan hänelle enää biologisesti mahdollista. Hän alkaa perehtyä sijaisperhetoimintaan ja pian Tuula ja Harri istuvat sijaisperhevalmennuksessa. Ei mene kauaakaan, kun heidän kodissaan asuu kaksi uutta pientä ihmistä. Mukana soppaa hämmentämässä on Tuulan ystävä, Tuulan omalaatuinen äiti sekä sijoitettujen lasten biologinen suku. Miten tähän tilanteeseen päädyttiin ja mitä siitä seuraa?
Pidin kirjasta todella paljon. Härkösen tapa kuvata ihmisiä kuivan huumorintajuisesti sopii omaan huumoriini. Tehokas minäkertoja tuo tarinaan lisää syvyyttä, tosin kuulin välillä päässäni Härkösen äänen lukiessani kirjaa, vaikkei kirja olekaan omaelämänkerrallinen. Tarina on uskottava ja tuo sijaisperhetoiminnan arkipäivän tasolle. Kirjassa ei repostella huono-onnisten perheiden lasten kamalilla kohtaloilla. Tarkoitus ei ole shokeerata vaan miettiä sijaisperhetoimintaa tavallisen perheenäidin silmin. Samalla tarinan äiti käsittelee omaa vaikeaa äitisuhdettaan ja pohtii omaa äitiyttään niin oman biologisen lapsen kuin sijaislasten kautta. Suosittelen kaikille varsinkin kaikille äideille, vaikken sellainen itse olekaan.
Anna-Leena Härkösen teoksen pomppasivat kyllä tämän kirjan jälkeen lukulistan kärkeen. Luulin lukeneeni enemmänkin hänen teoksiaan, mutta pieni tutkimusretki Härkösen tuontantolistaan paljasti, että olenkin lukenut vain Häräntappoaseen ja kolumnikokoelman Takana puhumisen taito. Luulin Härkösen kirjoitustavan olleen tuttu hänen romaaneistaan, mutta ilmeisesti olenkin ahkerana aikakausilehtien lukijana lukenutkin paljon hänen kolumnejaan. Niitä on julkaistu ainakin Annassa, vai muistanko väärin?