Mikael Bergström, Delhin kauneimmat kädet

2011, Bazar

390 sivua

Jos haluatte lukea hyvää mieltä aiheuttavan kirjan, lukekaa tämä kirja. Jos haluatte mahdottoman Intian-matkakuuumeen, lukekaa tämä kirja. Jos pidätte pohjoismaisesta huumorista, kannattaa lukea tämä kirja. Jos nautitte värikkäistä kuvauksista ja erinomaisesta kielellä leikittelystä, kannattaa tämä kirja lukea. Voisin loputtomiin listata syitä miksi tämä kirja kannattaa lukea, koska se on vaan niin hyvä!

Kirjan päähenkilö on aikapäiviä sitten eronnut, mutta yhä eksässään roikkuva, keski-ikäinen Göran Ruotsista. Hänen elämänsä on aika masentavaa, kunnes hän kerrankin päättää repäistä ja lähtee ystävänsä mukaan Intiaan kiertomatkalle. Pahaksi (tai paremminkin hyväksi) onnekseen hän saa delhi bellyn ja joutuu jäämään paikalleen sairastamaan, kun muu seurue jatkaa kiertomatkaa. Hän tutustuu paikalliseen Yogiin ja tämän äitiin, joiden luokse hän päättääkin jäädä pidemmäksi aikaa. Lopulta Intiassa vierähtää aikamoisen paljon suunniteltua pidempi aika, jona ehtii tapahtumaan yhtä sun toista. Muun muassa rakastuminen ihanaan kauneushoitolan omistajattareen Preetiin, joka pahaksi onneksi sattuu olemaan naimisissa. 

Kirja on täynnä värikästä ja yksityiskohtaista Intia-kuvausta. Bergstrand on asunut Intiassa vuosia, joten hänellä on kokemusta niin maan kulttuurista kuin ympäristöstä ja luonnosta. Kuivakan ja hiljaisen Göranin ystävyyden kehittyminen puheliaan ja aina optimistisen Yogin kanssa on hykerryttävän hauskaa luettavaa. Samalla riemastuttavalla tavalla Bergstrand kuvailee intialaisen yhteiskunnan toimintaa skandinaaviseen tarkkuuteen ja tehokkuuteen tottuneiden lasien lävitse.

       ” Lehdistön ja muiden tiedotusvälineiden ylin toimeenpaneva toimistovirkamies ei ole juuri nyt paikalla. Tulkaa takaisin lounaan jälkeen.”

       ” Mutta sir, eikö ole ketään muuta kenen puheille voin mennä?” minä anelin.

      ”Ei.”

      ” Mitä jos minä odotan tässä ja te yritätte soittaa hänelle uudelleen parin minuutin kuluttua?”

     ” Tulkaa takaisin lounaan jälkeen”, Nehru-lakki vastasi pitkästyneellä mutta järkkymättömällä äänellä.

En ehtinyt kysymään, mitä ”lounaan jälkeen” tarkoitti, kun jonossa seuraava jo tunkeutui kirjoituspöydän luo ja töni minua taaksepäin muiden jonottavien avustuksella. Ennen kuin tajusin mitä tapahtui, olin yhtäkkiä huoneen ulkopuolella, aivan kuin hikinen ihmismassa olisi muodostanut yhtenäisen suoliston, joka oli pusertanut minut ulos kuin pikku kakkaran.

Kirjasta voi aistia Delhin ihmismassat, värikylläisett maisemat, mausteiset (ja vähemmän miellyttävätkin) tuoksut, ihmisten ystävällisyyden, byrokratian tehottomuuden, hindulaisuuden merkit ja tavat. Pitäisiköhän ihan vaan kurkata paljonko maksaa lennot Delhiin…? 🙂

Anna-Leena Härkönen, Onnen tunti

2012, Otava

287 sivua

Aika on jyrännyt kuin höyryjuna, kaksi kuukautta on kulunut ja ne tuntuvat kahdelta viikolta. Näihin kahteen kuukauteen on mahtunut vaikka mitä; työttömäksi jääminen, uuden ja ensimmäisen oman alan vakityön saanti ensi syksystä alkaen, lopullinen päätös vaihtaa kaupunkia loppukesästä ja samalla kantaa kahden kodin tavarat yhden katon alle, kihlautuminen, omat ja monien muiden läheisten synttärit ja viimeiseksi jo yli viikon kestänyt flunssa. Kamalan paljon kaikkea! Lukuprojektin tahti on hiljentynyt, mutta ei kokonaan tyrehtynyt sentään. Tässä viimeisen kahden kuukauden luetut kirjat, joista tänään esittelin päällimmäisen. Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsinkin, heitin rikoskirjallisuuden hetkeksi hyllyyn ja valikoin tarkoituksella jotakin aivan muuta lukulistalle. 🙂

Hankin Härkösen Onnen tunti -pokkarin kirjakaupan pokkarikimppamyynnistä. Tartuin kirjaan, koska muistelin pitäväni Härkösen tyylistä kirjoittaa, hänen sarkastisesta huumorintajustaan ja tarkasta kielestään. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, tarina mielenkiintoinen ja todentuntuinen eli kirja oli siis oikein mukava yhden illan kirjakumppani. 

Tarina kertoo Tuulan ja Harrin pienestä uusioperheestä, johon kuuluu myös Tuulan esiteini Roope. Tuulaa mietittää ajatus toisen lapsen hankinnasta, joka ei ole kuitenkaan hänelle enää biologisesti mahdollista. Hän alkaa perehtyä sijaisperhetoimintaan ja pian Tuula ja Harri istuvat sijaisperhevalmennuksessa. Ei mene kauaakaan, kun heidän kodissaan asuu kaksi uutta pientä ihmistä. Mukana soppaa hämmentämässä on Tuulan ystävä, Tuulan omalaatuinen äiti sekä sijoitettujen lasten biologinen suku. Miten tähän tilanteeseen päädyttiin ja mitä siitä seuraa?

Pidin kirjasta todella paljon. Härkösen tapa kuvata ihmisiä kuivan huumorintajuisesti sopii omaan huumoriini. Tehokas minäkertoja tuo tarinaan lisää syvyyttä, tosin kuulin välillä päässäni Härkösen äänen lukiessani kirjaa, vaikkei kirja olekaan omaelämänkerrallinen. Tarina on uskottava ja tuo sijaisperhetoiminnan arkipäivän tasolle. Kirjassa ei repostella huono-onnisten perheiden lasten kamalilla kohtaloilla. Tarkoitus ei ole shokeerata vaan miettiä sijaisperhetoimintaa tavallisen perheenäidin silmin. Samalla tarinan äiti käsittelee omaa vaikeaa äitisuhdettaan ja pohtii omaa äitiyttään niin oman biologisen lapsen kuin sijaislasten kautta. Suosittelen kaikille varsinkin kaikille äideille, vaikken sellainen itse olekaan. 

Anna-Leena Härkösen teoksen pomppasivat kyllä tämän kirjan jälkeen lukulistan kärkeen. Luulin lukeneeni enemmänkin hänen teoksiaan, mutta pieni tutkimusretki Härkösen tuontantolistaan paljasti, että olenkin lukenut vain Häräntappoaseen ja kolumnikokoelman Takana puhumisen taito. Luulin Härkösen kirjoitustavan olleen tuttu hänen romaaneistaan, mutta ilmeisesti olenkin ahkerana aikakausilehtien lukijana lukenutkin paljon hänen kolumnejaan. Niitä on julkaistu ainakin Annassa, vai muistanko väärin?