Veni-vidi-vici

Tulin-näin-voitin. Julius Caesarin taistelu v. 47 käytiin kukkulan päältä käsin Minun taisteluni oli kiivetä vuoren päälle Tanzaniassa, Kilimanjaron Uhuri Peak huipulle. Matkaseurana valloituksessa oli Ari Koivu – matkan järjestäjän ominaisuudessa, Leena Harkimo – huippujengistä jo voiton napannut konkari, Sari Nuotio – työ ja harrastus syvissä vesissä sukeltaminen, Juha Himanen – innokas Tanzaniassa opettajan työtä tekevä ryhmämme kuopus. Kahden viikon matkamme alkoi aamuvarhaisella 29. lokakuuta. Arushaan Tanzaniaan saavuimme Pariisin ja Kenian kautta sunnuntain puolella väsyneinä mutta perin onnellisina kun pääsimme hyvin varustettuun erittäin siistiin hotellihuoneistoon African Tulipiin nukkumaan.

Matkaohjelmaamme sisältyi huiputtamisen lisäksi kolmen päivän safarikierrokset ja Liike ry:n hyväntekeväisyysvierailut ystävyyskoulussa Itajan koululla. Runsaan ja maittavan aamiaisen jälkeen suuntasimme matkamme kaupungille hankkimaan välttämättömät prepaidit ja vähän paikallista valuuttaakin piti saada. Viiden tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme koululle, jossa meitä odotti arvovaltainen delegaatio tervetuliaistilaisuuksineen. Paikallisen tavan mukaan puheita pidettiin paljon ja ne olivat myöhemmin jopa ”uuvuttavia”. Ihmiset olivat äärettömän sydämellisiä ja ystävällisiä ja ylpeitä siitä, mitä olivat saaneet aikaan lasten koulutuksen suhteen. Lyhyen koulualueen tutustumisen jälkeen lähdimme majapaikkoihimme, jonka meille tarjosivat koulun opettajat.

Sunnuntaipäivä ja lapset ovat koulussa.

Minä ja Sari majoitumme 25 vuotiaan opettajaneidin, Vangitabun kotiin pieneen huoneeseen, jossa jaoimme 120 cm:n sängyn. Onneksi olemme molemmat pienikokoisia, niin nukkuminen onnistui hyvin. Talot ovat täällä hyvin vaatimattomia; niissä ei ole sisäkattoa laisinkaan, joten äänet ulkoa ja sisältä kuuluvat kaikkiin huoneisiin. Seinät olivat betonia, maalia saati minkäänlaista tapettia ei seinissä ollut. Lattiat olivat betonia ja varustus muutoinkin hyvin alkeellinen. Huoneet sinänsä olivat hyvin siistejä. Sähköt (johdotukset ei ihan suomalaisen standardin mukaiset) ja TV oli jo tälläkin opettajalla. Suihkua ei ollut, vaan peseytyminen tapahtui erillisessä ulkorakennuksessa, jonne vesi kannettiin. Samassa tilassa oli wc, eli reikä lattiassa. Vessapaperia ei tietenkää ollut, joten Sarilta lainaamat (unohdin omani toiseen reppuun hotelliin) paperit oli tarpeen. Yöllinen vessakäynti otsalampun valossa muutoin pilkkopimeässä, eläinten ääniä täynnnä olevassa yössä oli jopa pelottavaa.

”Kylpyhuone”

Seuraava päivä jatkui kouluvierailulla. Sarin kanssa olimme juuri heränneet, kun meitä jo tultiin hakemaan koululle aamiaiselle. Koululla oltiinkin  jo seitsemän jälkeen. Päivän teemana oli mm. auttaaa pulpettien ja tuolien korjaamisessa, mutta vähän torsoksihan se jäi. Mukanamme tuodut kaksi isoa laatikkoa työkaluja ym. tarvikkeita ja urheiluvälineitä jäivät tulliin. Tullivirkailijan tyly viesti Ari Koivulle oli, maksa ”pienempi summa” tai itke ja maksa ”suurempi summa”. Siinä hetkessä emme jääneet kuitenkaan itkemään suomalaisten työkalujen perään, vaan tartuimme toimeen ja käytimme niitä välineitä, mitä oli saatavilla. Aika monta pulpettia ja tuolia tulikin uuteen uskoon oppilaiden innokkaalla avustuksella.

Oppilaat tarkkana tyttöjen asuntolan avajaistilaisuudessa.

”Vierailevina tähtinä” meille oli järjestetty taas tervetuliaistilaisuus arvovaltaisten kouluviranomaisten, opettajien ja rehtorin johdolla ja kuvaan kuului tietenkin pitkät puheet. Osallistuimme myös tyttöjen asuntolan avajaistilaisuuteen. Asuntola oli rakenteilla koulualueella, eikä se vielä ollut aivan asuttavassa kunnossa, mutta asuntolan seinälaatta voitiin jo paljastaa. Afrikkalainen aikakäsitys tuli hyvin nopeasti tutuksi, sillä suunnitellut aikataulut pettivät koko ajan. On hyvin tavallista, että sovitusta aikataulusta livetään jopa useita tunteja. No, aikaa kulutettiin sitten katselemalla paikkoja ja tutustumalla muutoinkin ympäristöön ja koulun toimintaan.

Näkymä veden noutopaikalta. Täältä haettiin talousvesi, pestiin pyykkiä ja tämä toimi myös eläinten juottopaikkana. Tämäkin työ kuului varmaan opinto-ohjelmaan kuten myös aamuisin, ennen klo 7:ää koulupihan lakaisu ja roskien keräys. Mihinkähän aikaan nämä lapset lähtivät kotoa koulumatkalle? Ja pääsääntöisesti kävellen. Suomalaisen ja tämän Itajan koulun eroavaisuudet ovat niin valtavat, ettei sitä voi käsittää. On kuitenkin upeaa, että lapset saavat koulutusta ja enenemässä määrin myös tytöt, jotka perinteisesti joutuvat jäämään kotiin auttamaan vanhempia kotitöissä. Näitä asioita myös Liike ry:n toiminta tukee.

Ari on rakennushommissa.

Tyttöjen asuntolan avajaiset ja seinälaatan julkistaminen.

Viimeisenä iltana rehtori tarjosi meille ulkona avotulella valmistetun illallisen, kanaa ja riisiä, vai oliko se maissia. Joka tapauksessa illallinen oli maukas ja tunnelma hieno. Yöksi meille oli kaavailtu nukkumispaikkaa näköalapaikalle koulun läheltä, mutta koska ilta oli jo pitkällä ja pimeää, eikä makuutiloja oltu vielä laitettu päätettiin jäädä koulualueelle vapaisiin huoneisiin. Aamulla heräsimme sitten viiden jälkeen ja marssimme aamuhämärissä näköalapaikalle katsomaan kerrassaan upeaa auringon nousua ennenkuin jatkoimme matkaa ja sanoimme hyvästit rehtorille ja opettajille.

Aamuauringon nousua odotellessa.

Tähän meille oli suunniteltu nukkumispaikka viimeisenä yönä. Ainakin tuuletus olisi toiminut!

Kouluvierailujen jälkeen matkamme jatkui safareilla. Ensimmäinen kohteemme oli Lake Manyanan kansallispuisto. Teimme matkaa nelivetomaasturilla, jonka katon sai nostettua ylös ja eläinten tarkkailu siten helpompaa.

Ajelimme hitaasti ja tähystimme silmä tarkkana puita ja pensaita nähdäksemme puiston asukkaita. Sari oli ihan haukka bongaamaan eläimet pusikoista. Ari, joka on lintujen asiantuntija kiikaroi useita kymmeniä eri lintulajeja. Matkan varrelle osui mm. norsuja, kirahveja, seeproja, antilooppeja, apinoita, kalliohyppijöitä, oliivipaviaaneja, gnuantilooppeja ja satamäärin flamingoja. Hienoja hetkiä nähdä tällaisia villieläimiä melkein kosketusetäisyydeltä.

Seuraavan päivänä oli vuorossa huomattavasti suurempi kierros, päivän kestävä kiertoajelu Ngorongoron kraaterissa. Lähdimme liikkeelle jo kukon laulun aikaan kohti Ngorongoron porttia, jonne matka kesti n. 1/2 h. Kun Ari ja Juha olivat tekemässä ilmoittautumista viranomaisille kiertoajelustamme kraateriin, me naiset istuimme autossa juttelemassa ja kuvaamassa. Yksi auton ikkunoista oli hieman raollaan ja yhtäkkiä iso paviaani hyppäsi sisään ruuan toivossa. Seurasi kaaos ja hirveä huuto, koska maasturista ei pääsekään ulos ihan nopeasti. Paviaani taisi säikähtää yhtä paljon ja hädissään se hyppi penkiltä toiselle ja melkein syliimme, kunnes löysi tien ulos. Paviaani jäi ilman saalista, ja mekin selvisimme ylimääräisillä sydämenlyönneillä. Aika hurja tapahtuma, joka jälkikäteen nauratti kovasti. Paviaanit ovat tosi röyhkeitä ja vikkeliä, joten ruoka kannatti pitää visusti piilossa ja auton ikkunat kiinni.

Ngorongoron kaatteri oli valtava, pinta-ala 304 km2 ja halkaisijaltaan lähes 20 km. Aleella oli aiemmin 5km korkea tulivuori, joka romahti kasaan ja synnytti kattilamaisen kraatterin. Kraatteri on varsinainen Nooan arkki, siellä elää parhaimmillaan 25 000 suurta nisäkästä. Odotukset päivän suhteen olivat siis hyvin korkealla. Matkaan lähdimme sakeassa sumussa, mutta hyvin pian ilma kirkastui ja näkyvyys oli taattu. Maasturimme suuntasi mutkittelevaa kraatterin reunaa alas villieläinten maailmaan. Tuntui epätodelliselta seurata villieläimiä niin läheltä. Eläinten kirjo oli valtava mitä ehdimme tämän yhden päivän aikana nähdä: hirviantilooppeja (useita lajeja), seeproja, myskihärkiä, puhveleita, gnuita, strutseja, täplähyeenia, sihteerilintuja, apinoita, Grantsin gaselleja, yksi shakaali, leijonia ja jopa yksi saalistustapahtuma.

 

Hippo Poolilla oli kymmenittäin hippoja yhteisessä kylvyssä. Hyvin kaukana puiden katveessa näimme harvinaisemman suipposarvikuonon (black rhino). Leopardia tai gepardia emme valitettavasti nähneet. Alueella oli muitakin turisteja maastureilla ja kuskit viestittelivät toisilleen harvinaisemmista eläinhavannoista. Näin mekin onnistuimme näkemään useammankin leijonan. Matkaa tehtiin maastossa hitaasti ja hiljaa, etteivät eläimet häiriintyisi ja siksi mekään emme  yhden päivän aikana ehtineet kiertää koko aluetta. Ennen pimeän tuloa kaikkien oli palattava takaisin Ngorongoron portille sakkojen uhalla, koska pimeän tullessa alue pitää rauhoittaa eläimille. Hieno päivä!

Paluumatkan lounastaukopaikka (olenko kutistunut)?

Viimeinen majapaikka ennen varsinaista kohdetta, eli Kilimanjaron valloitusta oli hotelli Stella Maris Machame, muidenkin huiputtajien käyttämä hotelli. Tästä oli otettava kaikki irti, sillä seuraavat 5 yötä olikin telttamajoitusta ilman mukavuuksia, mutta kylläkin täysihoidolla.

Siellä se huippu näkyy. Kuvattuna Stella Mariksen parvekkeelta aamulla ennen matkaan lähtöä.

Lauantaiaamuna taas kerran aikainen herätys klo 6. Tavaroiden pakkaus, aamiainen ja ulos kuskia ja autoa odottamaan. Matkaan pääsimme nytkin, vaikka paikallisen tavan mukaan myöhässä. Vaelluksemme alkoi Machamen kaunista telttareittiä pitkin. Oli ihana tunne ja vatsassa kihelmöi. Viimeinkin tämä reissu alkoi, mitä varten oli treenannut puoli vuotta. Meidän viiden hengen lisäksi ryhmäämme kuului 16 muuta jäsentä; 3 opasta, kokki, ”hovimestari” ja kantajat. Meidän onneksemme emme tarvinneet kantaa kuin pienehköt päiväreppumme (vettä omiin tarpeisiin, vaihtovaatetta, sadetakki, pientä syötävää ja muut henkilökohtaiset tavarat). Raskaimmat kassimme (paino 10-15 kg) kantoivat nuoret raavaat miehet.

Ensimmäisen päivän patikointireittimme kulki läpi huikaisevan kauniin satumetsän. Jättiläismäiset saniaiset ja mahtavat eukalyptuspuut reunustivat polkuamme. Sademetsäreittimme oli 11 km:n mittainen ja nousua 3000 metriin. Lähtiessä aurinko paistoi lämpimästi, mutta jo melko pian alkoi sataa. Lisävaatteet ja sadevarusteet olivat nyt tarpeen. Kengät ja jalat märkinä ja kädet kohmeessa matkasimme loppumatkan seuraavalle leiripaikalle. Ari ja Juha lauleskelivat melkein koko matkan ajan ja pitivät mielen korkealla. Leiriin saavuimmekin hyvillä mielin, vaikkakin jalat märkinä. Vaihdettuamme kuiviin pääsimme suoraan Good Luckin tarjoilemaan herkulliseen illallispöytään; tomaatti-kananmuna-majoneesi voileipää, sipulikeittoa, perunaa, kalaa ja paistettuja vihanneksia. Ensimmäinen päivä oli pulkassa ja ruokailun ja viskihöpsyjen jälkeen kömmimme telttoihimme nukkumaan hyvissä ajoin. Makuupussissa (kiitos Eki) oli lämmin nukkua vaikka yö oli kylmä. Sen sain huomata, kun heräsin keskiyöllä vessareissulle. Nämä yölliset ”ulkoilut” eivät olleet kivoja. Pienessä teltassa yritin mahdollisimman hiljaa, Saria herättämättä, etsiä silmälasit, otsalampun, vessapaperia ja vetää lämintä päälleni sekä kengät jalkaan ennen kuin ryömin ulos. Ulos päästyäni minua kohtasikin uskomattoman kirkas ja kaunis tähtitaivas. Hassua, mutta kun ihailin taivasta, minulle tuli mieleen talviset savusaunareissut Polvijärvellä. Samat tähdet ne loistavat täälläkin Afrikassa ja yhtä kirkkaina kuin Suomessa.

 

Machame leiristä matkamme jatkui seuraavana aamuna Shira Campille. Ajallisesti matkaa teimme vain vajaat 5 tuntia ja kilometrejä kului 4-5. Ennen matkaan lähtöä aamurutiinit olivat aina samat: herätys klo 6, aamupesut ja pakkaamiset, aamiainen ja vielä tavaroiden tsekkaus ja matkaan noin klo 8 aikoihin. Lähdimme leiristä aurinkoisessa lämpimässä säässä. Tämäkin reitti oli suhteellisen helppokulkuista läpi vihreän parimetrisen metsikön halki. Kun lähdimme matkaan, pääoppaamme James sanoi minulle: ”Lea, you follow me.” Niin minä sitten tein, katsoin Jameksen jalkoja ja hänen askellustaan. Pole, pole tuli tutuksi tällä matkalla. Ei pidä hötkyillä liikaa, eikä kulkiessaan katsella taivaita, sillä heti voit kompastua johonkin kiveen tai kantoon. Tämän sain minäkin todeta. Siispä katse Jameksen jalkoihin ja tunnollisesti seuraten hänen askellustaan loppumatka sujuikin ilman kommelluksia, Tässä vaiheessa korkeuskin alkoi vaikuttaa ja hengästyi helpommin. Campille saavuimme pienen sateen saatellessa. Lounaan syötyämme teimme vielä lyhyemmän reissun ylös tottuaksemme paremmin korkeaan ilmanalaan.

Kolmas päivä valkeni taas aurinkoisena. Reittimme jatkui poikittaisvaelluksen lännestä itään. Tässä vaiheessa kasvillisuus oli jo hyvin pientä, eivätkä puut enää suojanneet auringolta, joka porotti kirkkaalta taivaalta. Kapusimme ylös Lava Towerille ja totuttelimme samalla korkeampaan ilman alaan. Baranco leiriin saavuimme kaikki hyväkuntoisina, väsyneinä mutta onnellisina. 

 

Neljännen päivän aamussa oli taikaa. Auringon säteet loistivat pilvien päällä luoden epätodellisen tunnelman. Päivästä oli tulossa jännittävä. Matkamme Barafu leiriin kulki pahamaineisen ”Breakfast wallin” kautta. Nimensä tämä on saanut siitä, että jotkut oksentavat aamiaisensa tällä vaikeakulkuisella reitillä. Meidän tiimissä näin ei tapahtunut, vaan selvitimme tämänkin noin 8 tunnin matkan kunnialla. Maisemat olivat tässä vaiheessa muuttuneet jo täysin eri kokoisten kivien röykkiöiksi ja liuskekivien kasautumiksi. Omalla, oudolla tavalla tämäkin oli hyvin kaunista. Leiriin savuimme hyvissä ajoin ennen päivällistä reippaina ja hyvillä mielin. Päivällispöydässä tuleva yöreissu ja matka Uhuru Peakille oli kaikkien huulilla.  Mieliala oli korkealla ja jännitys hiipi hiljaa vatsan sopukoihin.

 

Nukkumaan olisi pitänyt mennä heti, mutta uni ei tullutkaan. Pyörin makuupussissa ja nukahdin ehkä vaivaiset pari tuntia, kun tuli herätys yölliselle vaellukselle, jonka oli määrä alkaa klo 23.30. Söimme nopeasti ”aamupalaa” ja puimme päällemme, ensin merinovilla-alusasu, villapaita ja gollegehousut, untuvatakki, kevyttoppahousut ja coretex takki. Lisäksi myssy päähän ja rukkaset käteen. Reppuun syötävää ja juotavaa matkaan. Otsalamppujen valosta syntynyt jono reunusti vuoren rinnettä, kun aloimme kiivetä kohti viimeistä etappia ja matkamme päämäärää Uhuru Peakiä. Yöllinen reissu kesti lähes 8 tuntia, eikä siitä matkasta ole jäänyt paljon muuta mieleen kuin todellinen kylmyys ja pimeys. Kylmä tuuli kävin luihin ja ytimiin, oli pimeää ja kun pysähdyimme lepäämään tai juomaan/syömään, niin kylmyys iski läpi kropan ja matkaa oli pakko jatkaa. Minun heikoksi lenkiksi osoittautuivat kädet tai oikeastaan rukkaset, jotka olivat liian ohuet tälle reissulle. Käsiä paleli, Ari ja James lämmittelivät välillä käsiäni. Viimein Ari antoi omat rukkasensa ja jopa rakkaat Ässä lapasensa, joka jälkeen matka jatkui taas onnellisempana.

Pian kävi ilmi myös, että toiset meistä halusivat matkata ripeämmin kuin toiset. Niinpä Deuz jatkoi matkaa Leenan ja Juhan kanssa, Sari Heavenin kanssa ja James opasti Arin ja minut huipulle. Aamun jo valjetessä saavuimme ensimmäiselle etapille Stella Pointille.

Oppaamme James ja minä Stella Pointilla.

Otimme pikaisesti pakolliset kuvat ja jatkoimme matkaa Uhuru Peakille. Ennen huipulle saapumista vastaamme tuli ensin Juha ja Leena ja sitten hetken päästä Sari. Voi sitä riemua jälleen näkemisestä ja siitä onnesta, että olimme kaikki päässeet päämääräämme. Juha sanoi olleensa erityisen onnellinen nähdessään minut ja Arin tulevan vastaan. Olinko toisten mielestä se heikoin lenkki vanhimpana ja pienimpänä, ehkä. Itselleni ei tullut kertaakaan mieleen, etten olisi päässyt huipulle saakka.

Matka ei tosin päättynyt Uhuru Peakille. Sieltä oli vielä palattava alas leiriin, jonne matka kesti noin 5-6 tuntia. Alas tulo ei ollut suinkaan helppoa, vaan valuva hiekka ja kivet tekivät tästäkin matkasta haasteellisen. Varpaan kynnet olivat kovilla ja sen kyllä tunsi seuraavana päivänä. Leiriin päästyäni minut istutettiin tuoliin ablodien ja raikkaan mehulasin kera. Leena ja Sari tulivat halaamaan ja kyllä siinä melkein itku tuli, niin onnellisia olimme tämän suuren urakan jälkeen. Juha oli hieman kuumeinen koko matkan ajan ja tämä viimeinen ponnistus otti sen verran voimille, että hän oli mennyt nukkumaan välittömästi.

Kuudes ja viimeinen päivämatka palatessa Kilimanjaron huipulta. Maisemat muuttuivat pikkuhiljaa vehreämmiksi ja matkan tekokin oli helppoa jos ei ottanut huomioon lähes irronneista varpaiden kynsistä johtuvaa kipua jokaisella askeleella. Kilimanjaron kansallispuiston Mweka -portti, paikka joka oli matkamme päätepiste, tuli eteemme aivan yllättäin. Matka päättyi ja juhlat voivat alkaa!

Hyvä meidän tiimi: Leena, Sari, Juha, Ari ja minä. Voittajien on helppo hymyillä! Kuplivaa oli tilattu, mutta onnistuihan se skoolaaminen punaviinilläkin.

Hotelli African Tulipiin päästyämme saimme sitten skoolata oikeaa shampanjaa, kiitos Leena!

Meillä oli vielä pari päivää aikaa tutustua Arushaan ja sen nähtävyksiin. Ari opasti meidät torille, joka olikin aika häkellyttävä paikka elävien kanojen, kukkojen, mausteiden, vihannesten, hedelmien, jauhojen ja eläinten ruhojen sekamelska. Ostin mausteita pusseissa (maksoivat muutaman sentin), joissa ei lue mitään ja nyt en enää muista mitä missäkin on. Toivottavasti joku tarkkanenäinen vieras tunnistaa mausteet tuoksusta.

Kuljeskelimme kaupunkia ristiin – rastiin, kävimme mm. museossa, käsityömarkkinoilla ja söimme poliisien suosimassa ruokapaikassa.

Mielenkiintoinen paikka, museo ja myymälä.

Tähän intialaiseen ravintolaan Ari vei meidät illalla syömään. Päivällä tämä paikka toimii varaosaliikkeenä. Ruoka oli loistavaa, mutta ilman toisen suositusta olisinkohan uskaltanut istua pöytään.

Miehet löysivät olutpaikan mitä ihmeellisimmistä paikoista. Kilimanjaro oli oikein hyvän makuista olutta.

Kahden viikon reissumme Afrikassa on päättynyt. On aika sanoa hyvästit mainiolle kuskillemme ja palata kotimaahan.

Kiitos Ari, Leena, Sari ja Juha loistavasta seurasta. Oli ilo olla yhteisellä matkalla.

”The world is a book and those, who do not travel only read one page.” – Saint Augustine