Unelmista, Tukholmasta ja Lassesta
Olen aina uskonut siihen, että unelmointi kannattaa ja omat kaukaisimmaltakin tuntuvat unelmat saa usein toteen, kun on valmis tekemään niiden eteen töitä ja kun on päämäärätietoinen. Tällä metodilla olen toteuttanut elämässäni sellaisia juttuja, joista todella uneksin kauan ennen kuin ne muuttuivat todellisuudeksi. Ja se tunne, kun tajuaa, että hei, tässä tämä nyt on, tässä mä olen, on aivan mahtava. Viimeksi tänään tulin ajatelleeksi, että jos nyt kuolisin (kamalan makaaberi minä), en voisi kuin olla onnellinen siitä kaikesta, mitä olen jo ehtinyt kokea, ja minkä olen päättäväisyydelläni ja oikeilla valinnoilla saanut toteen.
Hei-hei ihana nukkuva Ruissalo aamulla klo 08.55.
Tällainen unelma oli jo pitkään jatkunut svekomaanimainen, eh paremminkin svekofiilimainen, toive asua joku päivä Tukholmassa. En oikeastaan tiedä, mistä toiveeni alkujaan kumpusi, olinhan käynyt Tukholmassa vain muutamia kertoja. Ensimmäisen kerran lapsena, josta muistan juuri ja juuri Junibackenin ja Gamla Stanin ja sieltä ostetun kiinalaisen emaliriipuksen. Seuraavan kerran ensimmäisen poikaystäväni kanssa (jolloin päädyimme syömään Pizza Hutiin) ja kaksi muuta kertaa ystäväni Juhon vieraana, jolloin lähinnä biletimme Söderissä ja muissa hipsterien suosimissa paikoissa, Färgfabrikenissa ja Trädgårdenissa. Mutta noista kahdesta viimeisestä kerrasta muistan tunteen, jota kuvailin jossain aikaisemmassa blogikanavassani sanalla ”eye orgasms”. Ja muistan Stadsmissionit ja Beyond Retrot. Ja hipsteri-kahvilan, jossa minulle kuittailtiin siitä, etten sanonut kunnolla var så god ojentaessani rahaa (hallåå, olen tyhmä turisti, älä katso pahalla).
Olen aina halunnut Ruotsiin ja erityisesti Tukholmaan, jotta saisin mahdollisuuden puhua ja kuulla päivittäin ruotsia. Rakastan vettä, merta ja saaristoa, ja ah, onko parempaa paikkaa kokea näitä kaikkia kuin pohjoisen omaksi Venetsiaksikin siteerattu Tukholma? Olen pitkään halunnut voida sanoa, että asun Tukholmassa. Olen halunnut kulkea Götgatania ylös ja mennä sinne hipsteri-kahvilaan Skånegatanin tiedoille huutamaan onnellisena var så god kahvilatyöntekijälle.
Olen myös lukenut Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen, ja se oli hulvaton! No, en voi sanoa oman Ruotsi-fanitukseni olevan ihan samalla tasolla kuin Mikko Virtasella, mutta ymmärrän kyllä hänen tunteitaan.
Ja nyt, vuoden 2016 ensimmäisenä täytenä viikkona, minä todella asun täällä! Jag bor i Stockholm, var bor du?
Kirjoittaessani tätä katson ulos kaupungin korkeimmalla kukkulalla sijaitsevan kerrostalon ikkunasta. Näin äsken, kuinka Viking Linen laiva lipui satamaan ajallaan, valoketjunsa loistavina illassa ja ajattelin melkein kyynel silmäkulmassa, kuinka minä neljä päivää sitten saavuin sillä samalla Amorellalla, (joka on muuten rakennettu samana vuonna kuin minä synnyin, hieno vuosi). Ja kuinka kompuroin kaksine matkalaukkuineni ulos laivasta ja sen kokolattiamatoista, horjuin taksijonoon, pelkäsin huijarikuskeja ja onnistuin saamaan maailman ihanimman taksipapan kyyditsemään minut tänne mäen päälle. Taksipappa toivotti minulle tulevan kotini ulko-oven edessä onnea ja menestystä jatkoon ja antoi minulle käsisuudelman. Kyllä, käsisuudelman. Silloin tiesin, ettei tämä seikkailu olisi voinut alkaa paremmin. Silmät sädehtien kiitin Lassea (se oli taksipapan nimi) kiltteydestä ja astuin sisään rappukäytävään. Mutta siitä kuulette ensi kerralla!
