Kun omat ideat eivät innosta
En ole mikään tämän kaupungin kovin ideoija tai tarinankeksijä. Hain käsikirjoituslinjalle läpällä, pitäähän tästä jonnekin päästä opiskelemaan. Pääsin vahingossa sisälle ja oli aika oikeasti alkaa etsiä sitä sisäistä käsikirjoittajaa itsestäni. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta, lukiossa olin aina viimeisien joukossa palauttamassa esseetä, koska mulla kesti niin kauan suunnitella todella tykki aloitus tekstilleni. Halusin jokaikisen esseen olevan mun paras. Parhaan palan, eli otsikon keksimisen, jätin aina viimeiseksi. Väänsin lauseita ja leikittelin sanoilla siinä toivossa, että opettaja ei huomaisi, etten oikeasti itse aiheesta paljon tiennyt. Fake it til you make it. Mutta en ole kuitenkaan ikinä luokitellut itseäni kirjoittajaksi. Osaan paremmin toteuttaa valmiita ideoita, kuin tyhjästä nysvästä idean ja antaa muiden toteuttaa se. Siksi olen vähän kriiseillyt tämän uuden identiteettini kanssa.
Olen kuitenkin tämän kahden opiskeluvuoden aikana kasvanut itsevarmemmaksi kirjoittajaksi ja ideoijaksi, ihan perusihmisenäkin olen muuttunut hitusen enemmän johtajaksi kuin aikaisemmin. Ja sitähän se käsikirjoittaminen on: keksiä ideoita, vääntää siitä omannäköinen tarina, vakuutella muut että joojoo tää on hei tosi hyvä idea, ja pitäytyä kiinni omasta näkemyksestään eikä antaa muiden liikaa määräillä.
Vaikka tämä opiskeluvuosi on ollut helpompi, haluan vieläkin puskea itseäni muutosta kohti. Kun aina kuulee niistä yliluovista ihmisistä, jotka kantavat vihkoa mukanaan kaikkialle ja pulppuaa täyttää priimaa tavaraa näihin vihkoihin lähes joka sekuntti. Mullakin on ollut tällainen vihko. Mutta mitään sinne ei ole kirjoitettu muistiin. Tuntuu kuin mikään idea ei ole tarpeeksi erikoinen, ja ne ovat enemmänkin pelkkiä kuvia tapahtumista kuin kokonaisia tarinoita. Kriittisyys ja itsesensuuri toimii siis täällä täydellä teholla. Ja juuri tuota itsesensuuria vastaan olen julistanut henkilökohtaisen sodan. Siispä ostin uuden vihkon, aloitin projektin reippaasti kirjoittamalla joka päivä, nyt hieman harvemmin. Tarkoitus on siis vain istua alas ja kirjoittaa kolme sivua. Ihan sama mitä sieltä tulee, kunhan ei lopeta ennen kun kolme sivua on tullut täyteen. Tätä sanotaan morning pages:iksi, jos siis kirjoittaa aamulla, yrittäen saada kaikki huolet ja alitajuntaiset ajatukset heti aamusta pois päästä. Kokeilin aamukirjoittamista, mutta oh my god, kuinka nihkeää sanojen muodostaminen on aamulla. Nykyään kirjoitan iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa, sillon mun aivot on täynnä tavaraa. Kirjoitan joko päässä kulkevia ajatuksia tai sitten kirjoitan jonkinnäköisen tarinan
Ja tätä kirjoittamisen improvisointia, tai creative writingia niinkuin joissakin piireissä sitä kutsutaan, ajattelin teille suositella, jos itsekriittisyys iskee päälle. Olen nyt päässyt puoleen väliin ja aion täyttää vihkon todisteilla siitä, että kyllä mun aivoissakin ideoita luuraa, kunhan niiden antaa tulla ulos. Annan teille esimerkin tarinasta, jonka kirjoitin pari päivää sitten. Töks töks vain kirjoitin, siksi aikamuoto vähän hyppii ja uuden puskalajinkin näytin keksivän. Kaikki nyt vihko-ostoksille, kirjoittamaan outoja tarinoita. Pakotetaan itsemme hyväksymään päästä tulevat ideat!
Vitivalkoiset pöksyt on tai siis oli hänellä päällään kun hän katsoi minun seisovan siinä, tai siis kun seisoin. Seisoin ja pohdin tulisiko hän koskaan luokseni. Tulisi ja edes pitäisi kädestäni kiinni tai nostaisi kukkakimpun, jonka juuri pudotin. Ei ei, siinä seisoi ja esitti katsovansa karttaa koko maapallosta. Hän katsoi niin, että silmät menivät kieroon, se ei näyttänyt kauhean hyvältä. Siinä hän seisoi ja antoi sateen kastella uudet pienet tossunsa, jotka hän oli vastikään ostanut. Myös valkoiset pöksyt kastuivat, niin että näin hänen alkkarit. Hän oli sievä, mutta hirvittävän ujo. Emme olleet ikinä keskustelleet biologiantunnin jälkeen, tuolloin hän oli ollut innostunut kertomaan kuinka suuret linnut tammipuskissa aina kokoontuvat ennen matkaansa etelään. En ollut sen kummemmin kuunnellut häntä, linnut kun eivät ole minun juttu. Mutta hänen silmänsä olivat. Hänen pienet pyöreät silmänsä, jotka varovasti katsoivat minua, kuin pyytääkseen että joku niitä katselisi. Niin siinä istuin ja katselin enkä sanonut sanaakaan, koska se olisi varmasti pelästyttänyt hänet. Niin kuin nyt oli tapahtunut. Kukkakimppu oli pudonnut kädestäni kun olin vilkuttanut hänelle, ja hän oli samantien jähmettynyt paikalleen. Jähmettynyt, jähmettynyt, mikä miehiä oikein vaivaa, mikseivät ne nosta kukkakimppuja maasta?!
Kuvat täältä.