Lauantai
Olen tällä hetkellä yksin kotona. Ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan, tällä tavalla illalla, kynttilänvalossa ja pysähtyneisyydessä. Söin päivälliseksi pelkkiä ranskalaisia ja ketsuppia ja katsoin viisi jaksoa Girlsiä putkeen. Ja itkin, onnesta ja surusta ja kaikesta. Toisen kauden viimeinen jakso, sellaisia viimeisiä jaksoja haluaisin itse kirjottaa heti, koko ajan ja aina.
Olen töistä löytänyt mun kaksoisolennon, Tuulin, joka vaikuttaa päältäpäin vain ystävälliseltä ja rauhalliselta, mutta joka yhtäkkiä pälättää ihan hulluna, sottaa tosi paljon syödessään, on outo ja over the top eikä ikinä ikinä ikinä murehdi mitä muut siitä ajattelee. Itse pohdiskelen välillä kaikkea kivaa mitä voisi elämässä tehdä, Tuuli sanoo ne ääneen. Ja näin Tuuli on saanut mut puhumaan mun haaveista, joita en edes ollut jaksanut Jerelle jakaa. Puhuttiin vintagekaupoista, söpöistä kahviloista, ja yhtäkkiä töissä päätettiin perustaa oma liike. Yhden pienen työpäivän aikana ehdittiin keskustella meidän tulevista tuotteista, sopivasta sijainnista, markkinointitavoista, segmentoinnista, sisustuksesta ja miten pääsisimme eroon Kiinasta ja sesongeista. Meillä on jopa suljettu Pinterest-kansio, johon piilotetaan inspiraatiokuvia toisillemme.
Oon enemmän pohtija kuin tekijä ja siksi tuntuukin niin ihanalta vain tehdä tehdä tehdä, omalla tavalla, itselleen. Oon niin kyllästynyt tekemään täydellisen harmoonisia ja kauniita esillepanoja kaupassa, jossa sitä ei arvosteta eikä varmastikaan huomata ollenkaan. Tuuli on samanlainen täydellisyyden ja kauneuden tavottelija, ja siellä ollaan nyt kesän aikana yhdessä laitettu koko työpaikka kauniiksi ja kutsuvaksi. Mutta se ei riitä. Koska siitä ei saa kiitosta. Tietenkin on tyhmän utopistista edes ajatella oman liikkeen avaamista ajassa ja maassa jossa vain isot yritykset tuntuvat pärjäävän, mutta on tuntunut niin oikealta suunnitella jotain, jossa voi yhdistää kaikki ne asiat joista tykkää. Luoda oma ihana ilmapiiri, saada asiakkaat tuntemaan itsensä supertärkeisiksi, myydä enemmän kuin tuo ihminen oli ajatellut ostaa, kierrellä kirppareilla, löytää superhalvalla ja myydä se kalliimmalla, ja tietenkin olla hullun kauneiden vintagevaatteiden ympäröimänä. Luoda itselleen paikka jota on aina kaivannut.
Mutta kun katsoin tuon toisen kauden viimeisemmän jakson muistin miksi rakastan käsikirjoittamista niin paljon. Siinä istuin korkeavyötäröisissä pikkareissa ja pupupaidassa, paksut silmärajaukset tuhriintuneina ja yritin saada itseni hengittämään rauhallisemmin. Uskon että jonkinlaisen vintagekaupan avaaminen joskus olisi just oikein mulle, elämässähän voi tehdä vaikka mitä, monta asiaa samaan aikaan. Hyvät myyntiluvut, kauniisti koristettu liike ja vintagevaatteiden kanssa chillaaminen, sehän olisi yli-ihanaa. Mutta mikään ei kuitenkaan ole kauniimpaa kuin saada joku itkemään.
