”Hyi kun tuossahin on tuollainen makkara ja entäs tuo?”

Naisilla varsinkin on tapana katsella peiliin ja puristella jokaista kohtaa – oli se sitten kasvoja tai vatsaa. Minä puristelen ”mieluiten” vatsaa ja selkää – aika usein myös reisiä. Aina niissä on jotain vikaa; jotain mitä ei enää siedä, jotain mitä ei kestä, jotain minkä vuoksi tekee mieli oksentaa. Ja joskus ne ”heikot kohdat” tuntuu pahemmilta kuin koskaan kuten itselleni kävi tänään töistä tullessa.

Aamulla riensin salille seitsemän jälkeen työpaikalleni – käyn nykyisin siellä salilla, mutta minulla on salikortti Foreverin Joensuun salille. Tunnin yläkroppatreenin jälkeen suuntasin suihkuun ja viereiseen rakennukseen omaan työpisteeseen palkkaria nauttimaan. Päivä meni hyvin – tosin päälläni olikin löysät vaatteet, joilla useimmiten verhoan vatsani. Onhan se nyt niin paljon helpompaa kun ei tarvitse miettiä miten vatsa pömpöttää. 

Kotiin tultua olo oli aivan toinen: aivan kuin olisin turvonnut päivän aikan 5 kg! Yhtäkkiä löysä paita ahdisti ja farkkujen yli muka tursusi 3/4 vatsasta. Vaihdoin välittömästi jalkaan löysät collegehousut ja totesin, ettei tämä nyt ollutkaan niin paha kuin olin ajatellut. Tuttua?

Yritän kovasti opetella rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Fyysinen minäni ei vaan vielä toistaiseksi ole sitä mitä haluaisin sen olevan. Näen itseni aivan toisenlaisena kuin mitä peili sieltä kuvastaa. Vaikka paino pyörikin 70+ kg useamman vuoden päivät, ei mikään osa minusta ikinä tottunut siihen saati tuntenut sitä vartaloa omaksi. 

Osaan esittää hyvinkin itsevarmaa ihmistä ja kuljen yleensä ryhdikkäästi hymyssä suin, mutta sisältä en sellainen ole. Tällä hetkellä on todella vaikeaa oman vartalon kanssa. Siksi minulla onkin motivaatio niin korkealla! Haluan olla taas sinut itseni kanssa ja näyttää siltä, minkälaiseksi tunnen itseni! 

Ja kuinka parasta oli kuitenkin tänä aamuna katsoa itseään salilla peilistä ja todeta, että olen lähempänä tavoitteitani kuin eilen, mutta en niin lähellä kuin huomenna.