Olen tullut naamani kanssa sinuiksi monta vuotta sitten. Olen kärsinyt nuorempana aknesta ja kärsin vielä edelleenkin, mutta en samoissa määrin. Poskissani on arpia ja ihoni on epätasainen niin pinnaltaa kuin väritykseltään. Minulla on paljon mustapäitä ja suuret ihohuokoset. Kasvoissani on sekaiho: jostain kohti todella kuiva, mutta rasvoittuu todella paljon. 

Ennen peitin kaikki epätasaisuudet kauhealla kerroksella meikkivoidetta, jossa oli paljon pikmenttiä. Pari vuotta sitten aloin pikkuhiljaa siirtyä bb-voiteeseen ja sitä kautta cc-voiteeseen ja siitä nykytilanteeseen: ei meikkivoidetta. Laitan meikkivoidetta ja poskipunaa töihin päivinä, jolloin tiedän, että olemme järjestämässä vaikkapa jotain tapahtumaa ja totta kai laittaudun, jos viikonloppuna vaikka sattuu ulos lähtemään. Arkipäivinä en muuten käytä mitään meikkiä, ainoastaan käytän Vichyn Idealia -kosteusvoidetta. Ja ripsienpidennyksiä. Iho saa päivät hengittää eikä kuormitu liikaa – huomaan nimittäin heti, jos olen joutunut käyttämään useampana päivänä meikkivoidetta töiden takia: iho kukkii.

Kaiken kanssa en ole kuitenkaan sujut. Meikillä on helppo peittää kasvot, jos haluaa ja vaatteilla verhota vartalo, mutta entäs kun vaatteet heittää pois? 

Viha voi olla liian vahva sana nykyiseen tilanteeseeni, mutta jossain vaiheessa olen kokenut ihan oikeaa ja vahvaa vihaa omaa vartaloani kohtaan: ”miksi sinä olet noin saatanan läski?”. Tilanne on kuitenkin helpottunut jonkin verran, sillä olen tietenkin pudottanut painoani ja kiinteytynyt. Mutta en edelleenkään pysty katsomaan itseäni kunnolla peilistä, vaikka alla olevissa kuvissa hymyilenkin (onneksi ne muuten ovat aika epäselviä, eivätkä näin ollen paljasta aivan kaikkia virheitä).

En olisi ikinä uskonut, että laittaisin blogiini kuvia itsestäni alusvaatteissa. Kirjoittaminen on kuitenkin terapiaa itselleni sekä väline edistymisen seurannassa, joten hyvä niiden on konkreettisesti olla jossain. 

Eilen kirjoitinkin, että salilla näyttääkin ihan hyvältä, mutta entäs sitten kun riisuu. Salin jälkeen suihkuun meneminen on kamalaa: ensin katsoo peileistä treenivaatteet päällä olevaa simpsakan oloista nuorta naista, mutta sitten yhtäkkiä edessäsi on alaston valas. Vaatetetun ja alastoman minän välillä on 100 kiloa. Ainakin. Yhtäkkiä vatsaröllykkä, hyllyvät reidet, makkaraselkä ja sellaripylly ovatkin siinä nenän edessä oikein ilkkumassa. Hartain toiveeni onkin näyttää omasta mielestäni hyvältä myös alasti. 

Teen toiveeni eteen todella kovasti töitä, koska ei kukaan muu tee sitä puolestani. Työ tapahtuu niin pään sisällä kuin treenaamallakin. Tiedän, että pää ei aina välttämättä pysy mukana suurissa projekteissa kehon kanssa. Haluaisin rakastaa myös vartaloani. Jos en itse rakasta sitä, en voi antaa kenenkään muunkaan rakastaa sitä – enkä tietenkään haluaisi olla sinkkuna loppuelämääni 😀

Ja loppuun vielä ne kamalat kuvat, joiden laatu onneksi on mitä on.