Sporttikattaus

Pohdiskelin juuri että, pitäiskö ensin kertoa kuka olen, mistä tulen ja muuta oleellisempaa faktaa. Mutta mennään nyt tälleen fiiliksen mukaan. Siispä aloitan kuitenkin tästä sporttiminäni esittelystä.

Oon kyllä melkoinen multitaskaaja mitä urheiluun tulee. Enkä suinkaan multitalentti, vaan ennemminkin aika peruspuurtaja. Tykkään haastaa itseäni ja oon aina ollut innokas kokeilemaan eri juttuja, joten niitä on sitten kertynyt. Lapsena jo halusin testata kaikkea mahdollista. Eihän sitä muuten voi tietää mistä tykkää tai missä on hyvä, ajattelin. Onni oli sellaiset vanhemmat jotka mahdollisti sen. Mua ei koskaan painostettu päättämään mitä haluan tehdä, tai mikä on se oma laji, vaan sain vapaasti viipottaa harrastuksesta toiseen ja kokeilla erilaisia lajeja. Osa niistä pysyikin kyllä mukana melkeinpä koko lapsuuden ja nuoruuden. 

Nykyään

Joskus aina joku kysyy kuinka kerkeän harrastaa niin paljon. Kyllä mullakin on vuorokaudessa vain tietty tuntimäärä, ja arki itsessään on aikamoista aikataulupalapeliä lasten, harrastusten ja töiden suhteen, niin kaikkea ei voi tehdä ihan yhtä aktiivisesti kokoajan. Vaikka kyllähän mä tosiaan aika paljon kerkeän. Ihan tasaisesti ne harrastukset ei kuitenkaan joka viikko jakaudu. Mun arki on sellaista että, niillä viikoilla kun oon lasten kanssa, kerkeän luonnollisestikin urheilla itse paljon vähemmän ja yritän olla pääasiassa lasten kanssa illat. Myöskään töitä en silloin iltaisin tee kuin yhtenä iltana viikossa, vaikka muuten mulla on aika iltapainotteisia noi työtkin. Jos joskus päivällä sattuu olemaan vapaata niin saatan käyttää sen urheiluun kyllä. Omilla ”vapailla viikoilla” voin hyvinkin treenata joka päivä jotain, ja joskus kahtakin lajia. Sikäli ihan hyvin toimii tää järjestely, että kaikki viikot ei ole yhtä aktiivisia urheilun suhteen, ja palautuminen esimerkiksi tapahtuu vähän pakostikin sitten sillä toisella viikolla kun en kerkeä niin paljon itse treenata.

Sade yllätti golffarin.

 

Tässä esimerkki parin viikon takaa, sellaiselta viikolta jolloin kerkesin itse treenata enemmän:

Maanantai golfia/ treenasin lyöntiä rangella reilun tunnin + salilla joku 45min koko kropan setti

Tiistai kehonhuolto/palautuminen (ohjasin pilates tunnin ja venttelyä, jota tuli samalla itsekin tehtyä)

Keskiviikko jälleen ohjasin pilatesta tunnin/ jonka perään salitreeni yläkropalle noin tunti

Torstai golfia (par3 radalla) 1,5h 

Perjantai Salitreeni alakropalle reilu tunti

Lauantai  ratsastus noin tunti (maastossa köpöttelyä, joka meni aikalailla vapaapäivästä itselle)

Sunnuntai maantiepyöräilylenkkii 70min  + luistelutreenit (reilu tunti jäällä+ tunnin oheiset) yht. 3h 

Päälle tuli asiakkaiden ohjaukset. Seuraavalla viikolla puolestaan olin lasten kanssa, ja omia salitreenejä 2kpl ja päälle yksi treeni rangella. Eli suunnilleen puolittui toi edellisviikon määrä.

 

Kurkistus lempilajeihin

Kuntosali on ollut jossain määrin mukana, päälajina tai vähintään muiden ohessa 2001 vuodesta. Melkein siis ”aina”. Fitnessjuttuja tuli kokeiltua 2005-2008 välillä, jolloin se sali olikin ykkösenä ja treenaamisen focus oli aika puhtaasti vartalon muokkaaminen. Nykyään oma treeni on aika erilaista kuin silloin. Ainakin harjoittelusta tuleva hyöty on mielessäni muuttunut. Toki itse treenikin on aika paljon monipuolisempaa nyt. Kehonhuoltoa, liikkuvuustreeniä, pilatestyyppisiä harjoituksia… ja sitten ihan puhtaasti sitä kovaa treeniä jota tää oma kroppa ja mieli aika ajoin kaipaa. Saa tulla hiki ja tuntuu hirrrrveen paskalta ihanalta.  Nykyään kyllä nään sen monipuolisemman treenaamisen hyödyt ihan uudessa valossa, ja hieman enemmän keskityn pohtimaan myös treenien vaihtelevuutta, ja esimerkiksi riittävän unen vaikutusta siihen kuinka ja milloin treenaan. Sanoisin että näiden vuosien aikana oon jo oppinut toimimaan itseni kannalta fiksusti, ja tunnistan päivät jolloin ei kannata edes ajatella vaikkapa salille menoa.

Kuntokin on nyt päälle kolmekymppisenä monella tavalla parempi kuin silloin parikymppisenä. Silleen henkisesti ja fyysisestikin.

 

Maastopyöräilyyn tutustuin  kesällä 2017. Eli aika tuore juttu kun vasta reilu vuosi sitä takana. Fatbike on mun pyörä, ja ihan parasta itsensä haastamista ja kestävyystreeniä tulee tuolla poluilla tehtyä. Hapenottokyky paranee aika huomaamattakin. Tai no, ei ihan huomaamatta. On sen eteen muutaman lenkin saanut ajaa. Maastossa ajaminen on vähän sellaista hiit tyyppistä. Tulee tosi kovia sykehuippuja, ja sitten taas hetken saa pudotella alas. Keskivartalon tukilihakset tekee kokoajan paljon töitä, joten on kyllä tosi monipuolista treeniä.

Fatbikella pystyy ajamaan oikeestaan koko vuoden ympäri! Viime talvena taisi olla Joulukuussa niin jäistä ja liukasta ettei tullut ajeltua, vaikka nastat alla onkin.

Tänä kesänä uskaltauduin testaamaan myös maantiepyörää. Todella erilaista, mutta parin kerran jälkeen jo alkoi tuntua aika kivalta jopa. Olin kuvitellut että on tylsää ja liian tasaista painamista mun makuun, mutta ihan positiivisesti sain yllättyä. Kuten aika usein käy. Ehkä en vielä aivan fanaattinen maantiepyöräilijä ole, mutta sain siitäkin jo jotain irti. On se metsässä rymyäminen silti enemmän mun juttu.

 Polku vaan loppui. Ne on kummallisia joskus.

 

Golfaamaan päädyin aika pitkälti hetken mielijohteesta. Ilmoittauduin naisten golfkurssille noin viiden sekunnin harkinnan jälkeen. Hyvin suunniteltu juttu siis. Yllätin itseni lisäksi jonkun toisenkin sillä että, lähdin ylipäätään kokeilemaan koko lajia. (Yleensä olen tosi huono pitämään mitään salaisuuksia, mutta kerrankin onnistuin, vaikka tiukkaa teki. Ja koska hänellä ei ollut mitään aavistusta että, voisin suunnitella sellaista, yllätys oli ihan täydellinen kun kerroin että kurssi suoritettu!) Päätin ennen kurssia että, jos en 11 tunnin jälkeenkään saa mitään wau fiiliksiä siitä pallon perässä kävelystä, voin lopettaa koko homman siihen paikkaan. Olin aika varma että maila ja minä ei tulla keskenämme toimeen, enkä ainakaan osu sillä palloon. Saati että, saisin sen liikkumaan oikeaan suuntaan.

Kuinka väärässä olinkaan. (niin paitsi siinä ettei se pallo tosiaankaan aina lähde ihan sinne minne pitäisi, vaikka osumia alkaa jo tulla) mutta ne wau – fiilikset löytyi kyllä. 

Kun kurssi oli takana ja greencard suoritettu, tajusin olevani niin surkea tässä lajissa etten keksi yhtään toista lajia jossa olisin ollut näin paska heti alussa! Siis aivan käsittämättömän vaikeaa oppia lyömään edes vähän sinnepäin oikein. Tässä  onkin ollut hyvä haaste oppia hyväksymään se etten osaa ja olen jopa surkea. Hyväksynhän mä toki sen etten osaa vaikka maalata tai laulaa, mutta kaikki urheiluun liittyvä pitäis tietenkin onnistua heti. Ja mielellään täydellisesti (no vitsi)

Oon todennut että lyönnin liikerata on mun aivoille jotain aivan hepreaa. Aina kun muka opin jotain, olen jo hetken päästä kehittänyt uuden ongelman tilalle ja taas pallo menee minne sattuu ja kroppa tekee ihan omiaan. Ei edes siitä ole ollut ihan liikaa apua että, on tosi hyvä opettaja ja pelikaveri tarjolla. Vähän kuin helmiä sioille syöttelis, kun mua yrittää opettaa. Joku pieni masokisti sisälläni ilmeisesti asuu, joka käskee jatkamaan harjoituksia. Ja niinhän mä sitten jatkan. Ehkä ne pienen pienet edistymiset kuitenkin palkitsee, että viittii jatkaa.

Viime viikonloppuna pelasin aivan saletisti tähän astisen huonoimman pelini, vaikka sinne taisi mahtua mukaan myös yksi ehkä parhaimmista lyönneistäni.  Tästä motivoituneena taas uudella innolla tulevalla viikolla rangelle opettelemaan lisää. Myönnettäköön siis että, golf koukutti. Tajuan nyt miksi siellä kentällä ollaan monta tuntia, ja jotain taikaa siinä pallon perässä kävelyssä selvästi on. Mun uusi mottoni on  hole in ten.

 

Kesän superhelteissä puttailua

 

Muodostelmaluistelu. Laji jota harrastin ihan täysillä lapsuudesta johonkin yläasteelle asti. Sitten tuli nää perinteiset ”kaikkea muuta” tekemistä eikä mielenkiinto riittänyt kavereiden kanssa hengailun lisäksi mihinkään muuhun. Kappasvain. (noh, muutama kuukausi ilman harrastusta ja johan löysin itseni cheerleader joukkueesta kun ei ihan osannut olla mitään tekemättäkään)

Nyt aikuisena sitten mietin että, voi kun pääsis vielä takaisin jäälle. Ja sitten kuin sattuman kautta, kuulin että naapurikaupungin seurassa olisi tilaa aikuisten muodostelmajoukkueessa. Wau, mun yks unelma olis nyt tässä.  Ja heti perään vähän jo syyllistin itseäni. Että joka viikkoko ahnehtisin sunnuntaista muutaman tunnin itselleni? Kaikki muut harrastukseni kuitenkin pystyn sijoitella ilman aikataulua sellaisiin väleihin kun muuhun elämään sopii. Se olis pois yhteisestä ajasta joko lasten tai jonkun muun tärkeän ihmisen kanssa pohdiskelin.  Lopulta sain siunauksen itseltäni. (Ja lapsilta) 7vuotias totesi että ”onhan meilläkin sunnuntaina omat jumpat. Ihan sama. Mee sinne nyt ku mieles tekee”. Niinhän mä sitten menin. Ja kyllä, oon ihan inlööv taas siihen hommaan!

 

Ratsastus. Hevoset. Miten tän nyt sitten määrittelis. Viime vuodet oon ollut 100% tätiratsastaja. Enkä edes kovin aktiivinen sellainen. Pääasiassa käyn hoitamassa heppaystäviäni. Ja käydään lasten kanssa. Se on parasta terapiaa mitä tiedän. Tän Jali herran kanssa maastoillaan kahdestaan silloin tällöin. Ja lasten ratsuna hän saa toimia myöskin.

Vain yksisarvi otsalta ja ripaus glitteriä puuttuu

Tänä kesänä pääsin vähän puoliksi vahingossa ystävän kautta ratsastustunnille. Ja kun tajusin että jumankauta, täällähän hypätään esteitä, olin jo valmis pakenemaan paikalta. Täysverinen entinen estehevonen alle ja menoksi. Ja kyllä, Tammyn sisäinen estetykkimoodi naksahti päälle sillä sadasosasekuunilla kun se kuuli puomin kannattimien kilahduksen. Voi helvetti kerkesin ajatella. Ja sittenhän oltiinkin jo esteen yli. Se oli paljon hurjempaa kuin muistin. Tosin eihän mun tarvinnut itse juuri muuta kuin matkustaa. Tammy hoiti kyllä meidät joka kerralla yli.

Musta on tullut selvästi itsesuojeluvaiston omaava aikuinen (äiti) ihminen (nössö) joka puksuttelee welsh ponilla mukavasti ja turvallisesti maastossa. Just se täti. (joka saatana pelkää niitä esteitä) ja miettii että täältähän voi a) tippua tai b) tippua ja murtaa jonkun raajansa. Tai päänsä. 

Tammy kyllä herätti mussa ihan pienesti sen rebelin heppatytön. Mä hyppäsin! Ja se oli jopa kaikessa jännittävyydessään hauskaa! 

Okei,ja sitten on liuta muita lajeja joihin olen rakastunut ja syystä tai toisesta kuitenkin joutunut jättämään ne odottelemaan parempia aikoja.

Tankotanssi. Rangastrapezi. Ilmajooga (jossa olen kouluttautunut ohjaajaksi).  Astangajooga. Juokseminen. Jotain varmaan unohtui.Oon myös lapsena voimistellut rytmisessä kilpavoimistelussa, nuorempana tanssinut showtanssi ryhmässä, kisannut cheerleader joukkueessa (sen yhden sm mitalini) ja kokeillut kilpa-aerobickiäkin hetken aikaa. AIka paljon ja kaikenlaista. Joka lajista on tarttunut jotain matkaan. Nyt on aika hyvä kattaus sellaisia juttuja elämässä joissa viihdyn. Onkohan tää nyt sitä aikuisuutta. Alkaa löytyä vähän (no hyvin vähän) jo sitä malttia asioihin. Ja opettelemiseen. Ja sen hyväksymiseen että jos oot lahjaton niin on pakko reenaa (kuule pieni sarkasmi äänessäni) Mahdollisesti.

– Jenni