Piparin elämää

Pipari muutti meidän kotiimme viettämään kissan elämää syksyllä 2013. Naapurimme löysi sen vanhan navetan sontasäiliön takaa. Emokissalla oli vain yksi pentu, joka oli löydettäessä jo ainakin kuukauden vanha ja se halusi kovasti syliin yhtään vierastamatta. Isämme ristikin sen heti sontasäiliön aarteeksi suomen kansalle. Ja me ristimme sen Pipariksi, sukupuoleen katsomatta.

Tältä Pipari näytti ensimmäisenä joulunaan. Ensimmäinen vuosi oli kaikkea muuta kuin helppo. Tyttökissaan tottunena tämä perhe ei osannut käsitellä uroskissaa ollenkaan. Mikään kielto ei mennyt perille. Uhmaa ja virtaa oli niin paljon, että siinä sivussa pureskeltiin ”pipariksi” jouluvalojen sähköjohdot, Macin johto ja kaikki kuminen, mikä osui tielle. Kynsittiin verille matto jos toinenkin. Käveltiin pöydillä ja tasojen päällä ja pudoteltiin Arabiat ja muut arvoesineet säpäleiksi. Isän hermot olivat jo kireällä ja sontasäiliön aarre sai huutia.

Koska asumme maalla ja kissat rakastavat luontoa, meidän kissamme sai olla heti alusta asti ulkona paljon. Juosta sai sydämen kyllyydestä ja juoksu loppui aina mäntyyn. Koko ensimmäisen kesän ajan. Kissamme oli teillä tietymättömillä ainakin kymmenen kertaa ja puusta sen aina loppujen lopuksi löysi joku meistä. Jos jotakin Pipari on kovasti treenannut, niin maukumista. Sen sen osaa! Sitä se teki vuorokausitolkulla puissa. Toisaalta oli hyvä, että ääni oli niin kantava, niin onnistuimme paikallistamaan sen helpommin. Puuhun kyllä kolli osasi kiivetä, mutta alas ei sitten millään. Mitkään ruoat ja maanittelut eivät auttaneet ja koko kylä jo tiesikin, että sielläkö teidän Pipari taas huutaa puussa. Saimme aina välillä koordinaatitkin mistä hakea. Kerran oli pakko kutsua palokunta, kun isän tikkaat ja tolppakengät eivät enää riittäneet. Siitä tulikin iso operaatio kylälle, oli liikenteen ohjaukset ja kaikki. Isä sanoi, että koko kesä meni hänelläkin puissa kiivetessä. Hermot olivat kireällä, mutta sitten, Piparin munat lahjoitettiin valtiolle.

Ja kissahan rauhoittui silmissä…ja lihoi. Piparista tuli itse kiltteys. Pöytärundit ja johdot eivät enää kiinnostaneet, mutta pallon perässä oli ihana juosta ja leikkiä piilosta, niin vielä tänäkin päivänä. Olemme miettineet, liekö kissamme on edellisessä elämässään ollut koira, kun on niin paljon koiramaisia piirteitä jäljellä. Pallon Pipari hakee ja tuo, leikkii piilosta ja lenkkikaverin hänestä saa aina. Yhdessä on kiva jolkotella raitteja pitkin. Autoja pitää vain varoa.

Meillä on kotona yksi taikakaappi, joka saa Piparin persuksiin aina kiirettä…jääkaappi. Kun sen ovi narahtaa, niin Pipari on viivana paikalla ruinaamassa juustoa. Meillä onkin hyvä käydä ruinaamassa jokaiselta, kun kaikki käyvät jääkaapilla eri aikaan ja jatkuvasti. Kyllä sieltä aina muutama pala lattiallekin heltiää.

Piparin makuupaikka on tietenkin nykyisin 2m x 2m oleva shiatsupatja. Siinä on kiva köllötellä ja mahtuu hyvin vaihtamaan asentoakin, ettei tule makuuhaavoja.

Ihaninta Piparissa on se, että se taitaa oikeasti rakastaa tätä perhettä. Se on kaveri kaikille. Minut se käy aina nukuttamassa. Kun kouluiltoina menen nukkumaan, Pipari jo minua odotteleekin. Se kuulemma siirtyy vuoteestani pois, kun olen nukahtanut.

Nyt on kevät ja Piparilla on hurrrrrjasti kevättä rinnassa. Yöt vietetään jo ulkona. Piparin nenä on kohti uusia seikkailuja!