Haistakaa home! Onks´pakko, jos ei haluu?

Valitettavasti vastaus on ON ON ja ON! Tämä on tavallisen tytön tarina, yhden niistä sadoistatuhansista, joista kuka tahansa olisi voinut kirjoittaa tämän. 

Olen syntynyt puhtaaseen Suomeen, tuhansien järvien maahan, jossa metsät hengittävät raikasta ilmaa. Valitsin vanhemmat, jotka asuvat maalla kaukana suurkaupunkien saasteista. Olen onnekas, vai olenko sittenkään…?

Aloitin tarhan kolmen vanhana. Äitini herkutteli asialla, että ihanaa, on uudehko tarha ja kivalla paikalla ja mukavat tarhatädit. Jossakin vaiheessa äitiä alkoi ihmetyttää, kun tarhasta takaisin tuomamme kassit tuoksuivat omituiselle. Äitini kysyikin asiasta tarhatädiltä, että onhan kaikki siellä kunnossa ja sai myöntävän vastauksen. Hajuhaitat jatkuivat. Itse tarhassa käydessään äiti ei haistanut mitään outoa. Vasta vuosia myöhemmin meille on selvinnyt, että eräs työntekijä ei pystynyt olemaan siellä töissä ollenkaan, kun sai oireita. Emme tiedä millainen sisäilmaongelma oli kyseessä vai oliko se edes sitä. Emme edes tiedä, tiesivätkö kaikki työntekijätkään siitä. Onkohan sitä tutkittu?

Vaihdoin tarhaa, kun menin eskariin. Kiva tarha taas, ihanalla paikalla ja lähellä tulevaa kouluani. Viihdyin. Mutta sama juttu. Omituinen haju. Mistään ongelmista ei puhuttu. Ehkä niistä tiedettiin, ehkä niitä tutkittiin? Olin siellä vuoden.

Menin kouluun. Ihanaa oli aloittaa koulutieni – edessä ensin yhdeksän vuotta. Sain mennä uusittuun kouluun. Koulu oli purettu lähes alkutekijöihin, mutta täysin maantasalle ei, kun kyse oli jostakin rahoituskuviosta. Vanhempani ihmettelivät pitkän aikaa, miten keskeneräiset rakennustyöt hoidettiin. Vaikka eivät ole rakennusalan ammattilaisia, he huomasivat saman minkä tuhannet muutkin ohiajavat: Rakennustyöt seisoivat vesisateisessa Suomessa suojaamatta kuukausikaupalla kastellen kaiken. Kuten olen kertonut, olen neljännellä luokalla. Sitä en ole kertonut, että koulussamme haisee. Olen turtunut tuohon hajuun. Kun äitini joskus käy koulullani haju tulee vastaan jo eteisessä. 

Minun siskoni on 21-vuotias. Hän aloitti tarhan neljävuotiaana. Hän sai olla puhtaassa tarhassa. Hän kävi saman koulun, kuin minä nyt, mutta juuri ennen peruskorjausta. Koulu oli silloin jo todella huonossa kunnossa. Opettajat ja oppilaat oirehtivat. Siskoltani lähti välillä ääni, hänen kasvonsa punertivat ja hänellä oli kuumeilua. Hän huokaisi helpotuksesta, kun pääsi koulusta pois. Hän pyrki ja pääsi haluamaansa ammattikouluun. Koulu oli taas sisäilmaongelmainen. Sama meno jatkui, siskollani keuhkoputken tulehduksia ja pitkittynyttä yskää. Viimeiseksi vuodeksi oppilaat ja henkilökunta siirrettiin puhtaampiin tiloihin – onneksi. Siskoni jatkoi opiskelua heti perään eräässä toisessa koulussa. Homeessa sekin. Melkein käyttökiellossa. Ei juuri puhuttu ongelmista, mutta ne tiedettiin. Ainakaan oppilaille ja vanhemmille ei koskaan kerrota näitä asioita, kuin vasta viime tipassa. Lopulta taas viimeiseksi vuodeksi siirto puhtaisiin tiloihin.

Minä käyn musiikkiopistoa – samaa, jota siskonikin on käynyt aikoinaan – opiston tilat ovat hälyyttävässä kunnossa. Vettä tulee katosta sisään ja ihmiset oirehtivat. Minä käyn siellä kahdesti viikossa, pianotunnilla ja teorissa. Opettajaparat ovat siellä lähes joka päivä ja monta tuntia. Samoissa tiloissa on muutakin toimintaa.

Kun olen muutaman kerran sairastunut siten, että tarvitsen päivytysapua, minut on viety ensiapuun. Rakennus on sisäilmaongelmainen. Mikäs minulla, minä käyn siellä vain kääntymässä. Siellä on kuitenkin ihmisiä töissä joka ikinen päivä.

Kun hoidatan hampaitani – minulla oli raudatkin pari-kolme vuotta, käyn hammashoitolassa. Ihanat hoitajat ja lääkärit ja missä tiloissa? No, sisäilmaongelmaisissa.

Toiset vähättelevät asiaa. Minun tuttavapiirissäni on useampi ihminen, joka on ”sairastunut” sisäilmasta siten, etteivät voi käydä samalla tavoin julkisissa rakennuksissa, kuin terveet ihmiset. Joillakin aiheuttaa astmakohtauksia tai tukkoisuutta heti, kun käy kaupassa, elokuvissa, teatterissa, hotellilomalla tai vaikka kuntosalilla.

Olen terve. Toivon, että saan olla jatkossakin. En halua altistua. En ole mielestäni ansainnut sitä. Kukaan ei ole ansainnut työskennellä huonossa sisäilmassa. EI KUKAAN! Oli sitten koululainen tai aikuinen. Miten ihmeessä tähän on menty? Miten ihmeessä tästä tilanteesta pääsee ulos? Te, joilla on tietotaitoa ja vaikutusvaltaa, auttakaa meitä! 

Me nuoret olemme tulevaisuuden työntekijöitä! Me olemme tulevia päättäjiä myös teitä varten!

(Pienen koululaisen näkökulmaa pohtivat Riina ja äiti)